Varjo

Tällä kertaa suunnittelin hieman hahmoani Oscaria. Tämä teksti ei ole minusta yhtä onnistunut kuin esimerkiksi edellinen, mutta en pitäisi tätä huononakaan.

***

Eloton, melkeinpä kylmettyneen oloinen peltomaisema avautui Oscar Wolfen edessä. Pienen Woodhamin kylän satoa ei kuitenkaan ollut pilannut halla, vaan jokin paljon pahempi. Niin valitettavaa kuin se olikin, oli kylän asukkaiden välittömästi kerättävä tärkein omaisuutensa ja lähdettävä kodeistaan. Muuten edessä olisi jotain paljon pahempaa kuin sadon puutteesta seuraava nälkiintyminen.

Varjo oli ehtinyt tavoittaa Woodhamin ennen Oscaria. Hänkään ei tosin olisi voinut pitää sitä ikuisesti poissa, mutta antaa kyläläisille hieman aikaa valmistautua lähtöön. Silloin he olisivat ehtineet keräämään satonsa ajoissa ja välttymään pahimmalta nälältä. Nyt he joutuisivat kärsimään, jotkut kenties kuolemaankin.

”Kuten pelkäsinkin”, Oscar huokaisi vilkaisten merkitsevästi kylän lääninherra Lloydiin.
”Oletko aivan varma? Ettei tämä ole vain tavallisen hallan tekosia?” mies varmisti epäillen.
”Kyllä, sain vainun. Sitä tämä on. Ihmisten on lähdettävä täältä heti paikalla. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä”, Oscar selitti tiukkaan sävyyn. Hän inhosi tilanteita, joissa joutui toteamaan tosiksi ihmisten pelot. Hänen sanojensa merkitystä ei tosin ymmärtänyt kuin lääninherra, sillä kyläläisille oli kiellettyä kertoa asioiden todellista laitaa.

Kuningas oli nimittäin määrännyt Varjosta tiedotettavaksi vain lääninherroille ja jäljittäjille. Oscar itse kuului jälkimmäisiin, tehtävänään etsiä Varjon saastuttamia alueita ja tiedottaa sitä johtavalle henkilölle vaarasta.

Saasteen pystyi tunnistamaan melkein kuka vain, mutta vain jäljittäjä kykeni saamaan siitä vainun ja löytämään pilaantuneet alueet. Lääninherroille itselleen oltiin kyllä kuvailtu Varjon tyypillisimmät tunnusmerkit, mutta useimmat heistä halusivat silti jäljittäjän varmistavan epäilyksensä. Se oli varsin ymmärrettävää, kun kyseessä saattoi kuitenkin olla mittavien maiden hylkääminen. Valitettavasti kylien ja kaupunkien päämiesten viivyttely saattoi joskus johtaa siihen, että Varjo vei ihmishenkiä. Siinä vaiheessa Oscarin oli enää turha yrittää auttaa.

Auttaminen ylipäänsä oli vaikeaa, sillä varjo ei ollut ilmiönä yksinkertainen. Se syntyi legendan mukaan maan uumenissa asustavan pahuuden verestä. Kun niin sanottua mustaa verta päätyi maan pinnalle, se saastutti läheiset alueet. Ensimmäisiin merkkeihin kuului Woodhamin kylässäkin huomattavissa oleva kasvillisuuden kuoleminen. Tulos oli kuin kovan pakkasyön jäljiltä, vaikkei mistään kylmettymisestä todellisuudessa ollutkaan kyse.

Kylässä näkyi myös toinen vaihe, taudit, jotka Varjon vaikutuksessa lisääntyvät räjähdysmäisesti. Terveet sairastuivat erilaisiin kuumetauteihin ja monet ennestään sairaat menehtyivät. Keho alkoi pikkuhiljaa murentua. Jos tässä vaiheessa alueen asukkaat eivät ymmärtäneet lähteä kodeistaan, pahenivat taudit vähitellen niin, että viimeisen vitsauksen tullessa jotkut eivät edes kyenneet nousemaan sängyistään.

”Voimmeko puhua kahden kesken?” lääninherra kuiskasi vaivihkaa Oscarin korvaan.
”Mikäli koette sen tarpeelliseksi”, Oscar totesi ja seurasi miestä pienen matkan päähän pöllämystyneistä kyläläisistä.

”Näet varmaankin, kuinka ymmällään he ovat. He kuulivat kyllä, että meidän täytyy lähteä, mutta eivät tietenkään ole tietoisia syistä. Mitä minä voin heille sanoa?” aatelinen parkaisi.
”Yleinen käytäntö on kertoa alueelle leviävästä tappavasta taudista, joka raivaa kaiken tieltään. Sinun täytyy tehdä selväksi kylällesi, että pakeneminen on vielä mahdollista, mutta se täytyy tehdä nopeasti. Aikaa ei välttämättä ole paljon. Varjo voi edetä ensimmäisestä vaiheestaan viimeiseen muutamassakin päivässä”, Oscar selitti.
”Enpä tiedä… Tämän kylän asukkaat ovat hyvin kiintyneitä koteihinsa. Minusta tuntuu, ettei moinen varoitus välttämättä saa heitä jättämään kylää. Eivät he tiedä, minne menisivät. Ihmiset ovat valmiita uskomaan ihmeisiinkin, kunhan heidän ei tarvitse elää tuntemattomassa, kaukana kotoa.”
”Sitten he saavat päällensä Varjon viimeisen vitsauksen, Epäpyhän armeijan. Olet varmasti lääninherrana kuullut siitä.”
”…ja viimeisenä saapuu Epäpyhä armeija, pyyhkäisten läpi poloisten uhrien sielujen, saaden ne kieriskelemään mustassa tuskassa. Epäpyhät keräävät magneettien tavoin peräänsä toisia armeijoita, mielipuolia, runneltuja olentoja, jotka tulevat raiskaamaan ja tappamaan mitä hirveimmillä tavoilla. Ne jotka selviävät suuresta teurastuksesta, kerätään kylän keskelle ja heitä piinataan, kunnes he voivat liittyä runneltujen olentojen kulkueeseen”, lääninherra lainasi.
”Näytät lukeneen läksysi hyvin. Tuo pätkä ei ole sen paremmin satua kuin painajaistakaan. Se on totta täällä, ellette pian pakene. Et varmasti halua yhdenkään kyläläisen joutuvan kokemaan tuota?”
”Ymmärrän yskän. Huolehdin, että koko kylä on lähtövalmiudessa ennen auringonlaskua”, arvon Lloyd myöntyi, vaikkakin vastahakoisen oloisesti.
”Hienoa, siinä tapauksessa minun tehtäväni täällä on tehty”, Oscar totesi helpottuneena. Hän ei suuremmin pitänyt Varjon tapahtumien kertaamisesta ihmisille, jotka parhaillaan kärsivät siitä. Jäljittäjää inhotti ajatus siitä, että kaikesta huolimatta kyläläiset eivät ehkä ehtisi pois alta. Suurimman pahuuden piiriin joutunut ihmisjäte voisi saavuttaa heidät jopa päivän matkan päästäkin, sillä Epäpyhän armeijan vaikutus kesti vielä jonkin aikaa riivattujen poistuttua saastuneelta alueelta.

”Oscar… Miksei heille voi vain kertoa? Tämä tekee asioista vain hankalampaa”, Lloyd valitti.
”Tiedät kuninkaan perusteet. Hän ei halua luoda paniikkia, kun varsinaista sotatilannetta ei ole päällä. Täytyy silti sanoa, että itse uskon ennustuksen tapahtumien alkaneen. Koulutukseni aikaan, noin kymmenen vuotta sitten, Varjoja tavattiin muutama vuodessa. Nyt niitä on useampi kuukaudessa. Viimeinen taistelu Varjoa vastaan on alkamassa, enkä minä haluaisi salata sitä enää. Tässä valtakunnassa ei ole ketään, jota asia ei koskisi, eikä keneltäkään siksi pitäisi tietoa pimittää. Nämä Varjot ovat vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Ihmisten pitäisi saada mahdollisuus valmistautua”, Oscar selitti.
”Toivon Hänen ylhäisyydellään olevan hyvät perusteet tämän salaamiselle.”
”Niin minäkin, sillä hänen käskyään meidän on noudatettava. Niinpä nämä ihmiset ovat sinun käsissäsi. Sanotpa heille mitä tahansa, toivon, että saat kaikki mukaasi. Nyt, hyvää matkaa! En voi mitenkään jäädä pidemmäksi aikaa, tulin vain varoittamaan. Minulla on jo heikko vainu muualle”, Oscar sanoi pahoitteleva sävy äänessään.
”Hyvää matkaa”, lääninherra totesi vajoten mietteisiinsä.

Oscar tunsi helpotusta saatuaan tehtävänsä päätökseen. Kotiinsa kiintyneitä ihmisiä ei ollut koskaan miellyttävää ajaa pois mailtaan. Oli jäljittäjän työ toisinaan helppoakin, etenkin jos hälytys oli väärä, mutta myös saastuneilla alueilla saattoi joskus olla vähemmän kuormittavia vierailuja. Näitä olivat ne, joissa Varjo oli aivan aluillaan ja alueen johtaja ymmärsi yskän turhia kyselemättä tai vastaan väittämättä. Vaikeimpia olivat tietenkin ne yhteisöt, joissa Varjo oli levinnyt pitkälle. Toivottomiin tapauksiin Oscar ei voinut edes matkustaa, vaikka se tuntuikin hänestä raskaalta. Siellä ei kuitenkaan olisi edessä kuin kuolemaa. Pahimmassa tapauksessa Oscar voisi tapattaa itsensäkin.

Tietenkin epätoivoisia ja omasta kurjuudestaan puoliksi tietämättömiä ihmisiä oli aina vaikea kohdata, vaikka toivoa olisikin. Woodhamissakin Oscar joutui kokemaan tuollaisen hetken huomatessaan nuoren äidin ja tämän pienen lapsen tuijottavan häntä intensiivisesti. Sekä poika, että äiti näyttivät sairailta, äiti yskiessään hihaansa, poika pureskellessaan ahnaasti epämääräistä möykkyä kuivuneet kyyneleet poskillaan. Nuoren äidin silmistä loisti, että tämä luuli Oscarin kykenevän tarjoamaan heille apua. Jäljittäjä ei kuitenkaan voinut auttaa heitä kovinkaan paljoa. Rahaa hänellä olisi ollut naiselle antaa, mutta periaatteesta hän ei tarjonnut. Mies koki sen epäreiluksi, sillä vastaavia äitejä ja lapsia oli kylässä varmasti monia. Jos Oscar tarjoaisi rahaa tuolle naiselle, niin eikö hän olisi velvollinen antamaan heille kaikille? Niin varoissaan hän ei sentään ollut, että olisi voinut heitellä rahaa ympäriinsä, vaikka jäljittäjän työstä ihan kohtuullisesti maksettiinkin. Olisi siis parempi olla antamatta kellekään mitään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi voinut auttaa kyläläisiä millään muullakaan tavalla.

”Tätä kylää kohtaa pian suuri onnettomuus. Ota poikasi ja lähde kylästä juosten tai hevosella, mikäli sellaisen saat”, Oscar vannotti nuorelle äidille.
”Millainen onnettomuus? Mistä sinä puhut?” sievä nainen uteli.
”Jos sinulla on säästöjä, käytä ne hevoseen. Parempi vaikka nähdä hieman nälkää kuin kohdata se, mikä tätä kylää uhkaa.”
”Mutta kuinka voin vain lähteä ja tuhlata kaikki säästöni hevoseen, jos en tiedä edes mitä pakenen?” nainen parahti hämmentyneenä.
”Poikasi hengen tähden”, Oscar vastasi tyynesti ja käänsi selkänsä naiselle, joka yritti vielä huutaa hämmästyksissään hänen peräänsä.

Oscar toivoi koko sydämestään, että kylän ihmiset ymmärtäisivät lähteä. Päätös oli kuitenkin heidän, ei Oscarin. Miehelle oli koulutuksensa aikana opetettu, miten hänen pitää jättää saastuneiden alueiden murheet sinne, eikä kantaa niitä seuraavaan paikkaan. Hän ei voinut tehdä noiden ihmisten hyväksi enää mitään. Kaikki oli nyt kyläläisten oman harkintakyvyn ja onnettaren varassa.