Varjo

Tällä kertaa suunnittelin hieman hahmoani Oscaria. Tämä teksti ei ole minusta yhtä onnistunut kuin esimerkiksi edellinen, mutta en pitäisi tätä huononakaan.

***

Eloton, melkeinpä kylmettyneen oloinen peltomaisema avautui Oscar Wolfen edessä. Pienen Woodhamin kylän satoa ei kuitenkaan ollut pilannut halla, vaan jokin paljon pahempi. Niin valitettavaa kuin se olikin, oli kylän asukkaiden välittömästi kerättävä tärkein omaisuutensa ja lähdettävä kodeistaan. Muuten edessä olisi jotain paljon pahempaa kuin sadon puutteesta seuraava nälkiintyminen.

Varjo oli ehtinyt tavoittaa Woodhamin ennen Oscaria. Hänkään ei tosin olisi voinut pitää sitä ikuisesti poissa, mutta antaa kyläläisille hieman aikaa valmistautua lähtöön. Silloin he olisivat ehtineet keräämään satonsa ajoissa ja välttymään pahimmalta nälältä. Nyt he joutuisivat kärsimään, jotkut kenties kuolemaankin.

”Kuten pelkäsinkin”, Oscar huokaisi vilkaisten merkitsevästi kylän lääninherra Lloydiin.
”Oletko aivan varma? Ettei tämä ole vain tavallisen hallan tekosia?” mies varmisti epäillen.
”Kyllä, sain vainun. Sitä tämä on. Ihmisten on lähdettävä täältä heti paikalla. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä”, Oscar selitti tiukkaan sävyyn. Hän inhosi tilanteita, joissa joutui toteamaan tosiksi ihmisten pelot. Hänen sanojensa merkitystä ei tosin ymmärtänyt kuin lääninherra, sillä kyläläisille oli kiellettyä kertoa asioiden todellista laitaa.

Kuningas oli nimittäin määrännyt Varjosta tiedotettavaksi vain lääninherroille ja jäljittäjille. Oscar itse kuului jälkimmäisiin, tehtävänään etsiä Varjon saastuttamia alueita ja tiedottaa sitä johtavalle henkilölle vaarasta.

Saasteen pystyi tunnistamaan melkein kuka vain, mutta vain jäljittäjä kykeni saamaan siitä vainun ja löytämään pilaantuneet alueet. Lääninherroille itselleen oltiin kyllä kuvailtu Varjon tyypillisimmät tunnusmerkit, mutta useimmat heistä halusivat silti jäljittäjän varmistavan epäilyksensä. Se oli varsin ymmärrettävää, kun kyseessä saattoi kuitenkin olla mittavien maiden hylkääminen. Valitettavasti kylien ja kaupunkien päämiesten viivyttely saattoi joskus johtaa siihen, että Varjo vei ihmishenkiä. Siinä vaiheessa Oscarin oli enää turha yrittää auttaa.

Auttaminen ylipäänsä oli vaikeaa, sillä varjo ei ollut ilmiönä yksinkertainen. Se syntyi legendan mukaan maan uumenissa asustavan pahuuden verestä. Kun niin sanottua mustaa verta päätyi maan pinnalle, se saastutti läheiset alueet. Ensimmäisiin merkkeihin kuului Woodhamin kylässäkin huomattavissa oleva kasvillisuuden kuoleminen. Tulos oli kuin kovan pakkasyön jäljiltä, vaikkei mistään kylmettymisestä todellisuudessa ollutkaan kyse.

Kylässä näkyi myös toinen vaihe, taudit, jotka Varjon vaikutuksessa lisääntyvät räjähdysmäisesti. Terveet sairastuivat erilaisiin kuumetauteihin ja monet ennestään sairaat menehtyivät. Keho alkoi pikkuhiljaa murentua. Jos tässä vaiheessa alueen asukkaat eivät ymmärtäneet lähteä kodeistaan, pahenivat taudit vähitellen niin, että viimeisen vitsauksen tullessa jotkut eivät edes kyenneet nousemaan sängyistään.

”Voimmeko puhua kahden kesken?” lääninherra kuiskasi vaivihkaa Oscarin korvaan.
”Mikäli koette sen tarpeelliseksi”, Oscar totesi ja seurasi miestä pienen matkan päähän pöllämystyneistä kyläläisistä.

”Näet varmaankin, kuinka ymmällään he ovat. He kuulivat kyllä, että meidän täytyy lähteä, mutta eivät tietenkään ole tietoisia syistä. Mitä minä voin heille sanoa?” aatelinen parkaisi.
”Yleinen käytäntö on kertoa alueelle leviävästä tappavasta taudista, joka raivaa kaiken tieltään. Sinun täytyy tehdä selväksi kylällesi, että pakeneminen on vielä mahdollista, mutta se täytyy tehdä nopeasti. Aikaa ei välttämättä ole paljon. Varjo voi edetä ensimmäisestä vaiheestaan viimeiseen muutamassakin päivässä”, Oscar selitti.
”Enpä tiedä… Tämän kylän asukkaat ovat hyvin kiintyneitä koteihinsa. Minusta tuntuu, ettei moinen varoitus välttämättä saa heitä jättämään kylää. Eivät he tiedä, minne menisivät. Ihmiset ovat valmiita uskomaan ihmeisiinkin, kunhan heidän ei tarvitse elää tuntemattomassa, kaukana kotoa.”
”Sitten he saavat päällensä Varjon viimeisen vitsauksen, Epäpyhän armeijan. Olet varmasti lääninherrana kuullut siitä.”
”…ja viimeisenä saapuu Epäpyhä armeija, pyyhkäisten läpi poloisten uhrien sielujen, saaden ne kieriskelemään mustassa tuskassa. Epäpyhät keräävät magneettien tavoin peräänsä toisia armeijoita, mielipuolia, runneltuja olentoja, jotka tulevat raiskaamaan ja tappamaan mitä hirveimmillä tavoilla. Ne jotka selviävät suuresta teurastuksesta, kerätään kylän keskelle ja heitä piinataan, kunnes he voivat liittyä runneltujen olentojen kulkueeseen”, lääninherra lainasi.
”Näytät lukeneen läksysi hyvin. Tuo pätkä ei ole sen paremmin satua kuin painajaistakaan. Se on totta täällä, ellette pian pakene. Et varmasti halua yhdenkään kyläläisen joutuvan kokemaan tuota?”
”Ymmärrän yskän. Huolehdin, että koko kylä on lähtövalmiudessa ennen auringonlaskua”, arvon Lloyd myöntyi, vaikkakin vastahakoisen oloisesti.
”Hienoa, siinä tapauksessa minun tehtäväni täällä on tehty”, Oscar totesi helpottuneena. Hän ei suuremmin pitänyt Varjon tapahtumien kertaamisesta ihmisille, jotka parhaillaan kärsivät siitä. Jäljittäjää inhotti ajatus siitä, että kaikesta huolimatta kyläläiset eivät ehkä ehtisi pois alta. Suurimman pahuuden piiriin joutunut ihmisjäte voisi saavuttaa heidät jopa päivän matkan päästäkin, sillä Epäpyhän armeijan vaikutus kesti vielä jonkin aikaa riivattujen poistuttua saastuneelta alueelta.

”Oscar… Miksei heille voi vain kertoa? Tämä tekee asioista vain hankalampaa”, Lloyd valitti.
”Tiedät kuninkaan perusteet. Hän ei halua luoda paniikkia, kun varsinaista sotatilannetta ei ole päällä. Täytyy silti sanoa, että itse uskon ennustuksen tapahtumien alkaneen. Koulutukseni aikaan, noin kymmenen vuotta sitten, Varjoja tavattiin muutama vuodessa. Nyt niitä on useampi kuukaudessa. Viimeinen taistelu Varjoa vastaan on alkamassa, enkä minä haluaisi salata sitä enää. Tässä valtakunnassa ei ole ketään, jota asia ei koskisi, eikä keneltäkään siksi pitäisi tietoa pimittää. Nämä Varjot ovat vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Ihmisten pitäisi saada mahdollisuus valmistautua”, Oscar selitti.
”Toivon Hänen ylhäisyydellään olevan hyvät perusteet tämän salaamiselle.”
”Niin minäkin, sillä hänen käskyään meidän on noudatettava. Niinpä nämä ihmiset ovat sinun käsissäsi. Sanotpa heille mitä tahansa, toivon, että saat kaikki mukaasi. Nyt, hyvää matkaa! En voi mitenkään jäädä pidemmäksi aikaa, tulin vain varoittamaan. Minulla on jo heikko vainu muualle”, Oscar sanoi pahoitteleva sävy äänessään.
”Hyvää matkaa”, lääninherra totesi vajoten mietteisiinsä.

Oscar tunsi helpotusta saatuaan tehtävänsä päätökseen. Kotiinsa kiintyneitä ihmisiä ei ollut koskaan miellyttävää ajaa pois mailtaan. Oli jäljittäjän työ toisinaan helppoakin, etenkin jos hälytys oli väärä, mutta myös saastuneilla alueilla saattoi joskus olla vähemmän kuormittavia vierailuja. Näitä olivat ne, joissa Varjo oli aivan aluillaan ja alueen johtaja ymmärsi yskän turhia kyselemättä tai vastaan väittämättä. Vaikeimpia olivat tietenkin ne yhteisöt, joissa Varjo oli levinnyt pitkälle. Toivottomiin tapauksiin Oscar ei voinut edes matkustaa, vaikka se tuntuikin hänestä raskaalta. Siellä ei kuitenkaan olisi edessä kuin kuolemaa. Pahimmassa tapauksessa Oscar voisi tapattaa itsensäkin.

Tietenkin epätoivoisia ja omasta kurjuudestaan puoliksi tietämättömiä ihmisiä oli aina vaikea kohdata, vaikka toivoa olisikin. Woodhamissakin Oscar joutui kokemaan tuollaisen hetken huomatessaan nuoren äidin ja tämän pienen lapsen tuijottavan häntä intensiivisesti. Sekä poika, että äiti näyttivät sairailta, äiti yskiessään hihaansa, poika pureskellessaan ahnaasti epämääräistä möykkyä kuivuneet kyyneleet poskillaan. Nuoren äidin silmistä loisti, että tämä luuli Oscarin kykenevän tarjoamaan heille apua. Jäljittäjä ei kuitenkaan voinut auttaa heitä kovinkaan paljoa. Rahaa hänellä olisi ollut naiselle antaa, mutta periaatteesta hän ei tarjonnut. Mies koki sen epäreiluksi, sillä vastaavia äitejä ja lapsia oli kylässä varmasti monia. Jos Oscar tarjoaisi rahaa tuolle naiselle, niin eikö hän olisi velvollinen antamaan heille kaikille? Niin varoissaan hän ei sentään ollut, että olisi voinut heitellä rahaa ympäriinsä, vaikka jäljittäjän työstä ihan kohtuullisesti maksettiinkin. Olisi siis parempi olla antamatta kellekään mitään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi voinut auttaa kyläläisiä millään muullakaan tavalla.

”Tätä kylää kohtaa pian suuri onnettomuus. Ota poikasi ja lähde kylästä juosten tai hevosella, mikäli sellaisen saat”, Oscar vannotti nuorelle äidille.
”Millainen onnettomuus? Mistä sinä puhut?” sievä nainen uteli.
”Jos sinulla on säästöjä, käytä ne hevoseen. Parempi vaikka nähdä hieman nälkää kuin kohdata se, mikä tätä kylää uhkaa.”
”Mutta kuinka voin vain lähteä ja tuhlata kaikki säästöni hevoseen, jos en tiedä edes mitä pakenen?” nainen parahti hämmentyneenä.
”Poikasi hengen tähden”, Oscar vastasi tyynesti ja käänsi selkänsä naiselle, joka yritti vielä huutaa hämmästyksissään hänen peräänsä.

Oscar toivoi koko sydämestään, että kylän ihmiset ymmärtäisivät lähteä. Päätös oli kuitenkin heidän, ei Oscarin. Miehelle oli koulutuksensa aikana opetettu, miten hänen pitää jättää saastuneiden alueiden murheet sinne, eikä kantaa niitä seuraavaan paikkaan. Hän ei voinut tehdä noiden ihmisten hyväksi enää mitään. Kaikki oli nyt kyläläisten oman harkintakyvyn ja onnettaren varassa.

Kuolemanvalot

Jälleen yhden oman hahmoni suunnittelua ja esittelyä. Tämä teksti sisältää sitten jonkin verran väkivaltaa ja pahoja setiä, että jos joku on nille kamalan herkkä niin en suosittele lukemaan.

***

Kuolemanvalot – majatalo ei ollut oikea paikka kellekään sellaiselle, joka ei ollut aseistautunut korvista varpaisiin asti. Eikä oikeastaan sellaiselle aseistautuneellekaan, joka ei ollut taidoiltaan kyvykäs puolustamaan henkeään kaupungin pahamaineisimpia palkkatappajia, merirosvoja ja muita rikollisia vastaan. Kuolemanvalot ei tosiaan ollut mikään paikallisten paimenpoikien – saati tyttöjen majatalo. Siksi pienikokoinen ja yksinäinen nuori nainen eräässä syrjäisessä nurkkapöydässä herättikin hämmästystä ja myös kiinnostusta lainsuojattomien keskuudessa. Kyllähän Kuolemanvaloissa naisia tavattiin – prostituoituja nimittäin. Uskaliaimmat maksulliset naiset saattoivat saada siellä suuret palkkiot valveluksistaan - tai sitten vaihtoehtoisesti päästä hengestään. Prostituoidut eivät kuitenkaan koskaan liikkuneet yksin vaan muutaman naisen ryhmissä. Todellista turvaa liikekumppaneiden läheisyys ei tuonut, mutta hieman rauhallisemman olon kyllä. Tämä tummaverinen nuorinainen oli kuitenkin uskaltautunut Kuolemanvaloihin yksin, jonka jotkut epäilivät johtuvan tyhmyydestä, kun taas toiset tietämättömyydestä.

Tyttö oli saanut katseita esimerkiksi erään julmuudestaan tunnetun merirosvokapteenin, Kadirin, pöydästä. Kaikki olivat kuulleet tarinoita erilaisista kidutustavoista, joita tuo mies vastustajiinsa käytti. Vain harvat halusivat haastaa riitaa hänen kanssaan, vaikka kovinkaan moni ei tiennyt, miten vaikea vastustaja Kadir todella olisi. Karmeat kidutustavat sattuivat vaan pelottamaan ihmisiä sen verran, että mieluummin se luopuivat jostakin henkeään pienemmästä.

Totuus oli, ettei Kadir ollut kovin älykäs. Samaa saattoi sanoa myös hänen seurueestaan, joka koostui neljästä suuresta, mutta selvästikin yksinkertaisesta miehestä. Tuona iltana he kaikki olivat lisäksi pahemman luokan humalassa, josta seuraten koko kapakka kaikui merirosvojen juomalauluista, sekä naisilla ja rikkauksilla kehuskelusta.
”Teistä kukaan ei kuitenkaan peittoa minun voittoani. Vaalea ja kaunis kuin kukka. Valitti vaan aika kovasti”, huudahti eräs yksi miehistä saaden osakseen hyväksyviä nyökkäilyjä.
”Olisitte nähneet keijun isän – sen papparaisen – ilmeen, kun samalla muotoilin sen ylikasvaneet korvat uuteen uskoon! Täytyy sanoa, että sen jälkeen ukkeli näytti paljon paremmalta”, toinen röhötti.
”Kehuskelkaa te vaan vanhoilla saavutuksillanne, minä aion hankkia uusia!
”Mitäs herra perämies meinaa?” kiusoitteli ensiksi puhunut.
”Näettekö tuon kaunokaisen tuolla nurkassa? Se on minun!” kaljupäinen vastasi irstas hymy huulillaan.
”Kunhan se on hengissä vielä sinun jälkeesikin. Minäkin haluan palasen tuosta!”, naurahti kapteeni.

Nurkkapöydässä nuori nainen, Phoenix, kohotti katseensa tulijoiden suuntaan ja saattoi nähdä ensisilmäyksellä, mitä näillä todennäköisesti olisi mielessään. Miesten silmissä taistelivat päällimmäisestä paikasta humala ja himo. Phoenix ei kuitenkaan pelännyt. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän joutui vastaavaan tilanteeseen. Hämyisten kapakoiden vakioasiakkaana hän oli joutunut useastikin tekemisiin vastaavanlaisten kanssa.

”Paljonko yksi yö maksaa?” örvelsi kalju mies ja vanhan viinan hajuinen henkäys levähti suoraan Phoenixin kasvoille. Nuori nainen nyrpisti nenäänsä.
”Luuletko minua huoraksi?” hän tiuskaisi tylyimmällä sävyllään.
”Niitähän ne naiset suurimmaksi osaksi tuntuvat olevan. Eivät ne osaa taistella, eivätkä juuri mitään muutakaan kun toimia vuoteenlämmikkeinä. Ei siinä jää hirveästi vaihtoehtoja”, kalju totesi saaden ystävänsä hohottamaan kuorossa vähä-älyisesti.
”Voimmekin saman tien testata väitettäsi”, Phoenix totesi vetäisten tyynesti saappaanvarsistaan kaksi tikaria.
”Mitä pelleilyä tämä nyt on olevinaan? Luuletko sinä, nainen, osaavasi käyttää noita aseita?” kaljupäinen karjaisi jo selvästi ärtyneenä.
”Voi, taidanpa luulla.”
”Eiköhän opeteta tälle hupakolle hieman tapoja?” puuttui keskusteluun kapteeni Kadir, jonka huulet olivat kääntyneet kaikkea muuta kuin hyvää lupaavaan hymyyn.
”Antaa tulla”, Phoenix naurahti päästämättä katsettaan Kadirin silmistä. Sillä hän yritti saada kapteenin tuntemaan olonsa uhatuksi, varoittaa viimeisen kerran. Phoenix ei nimittäin varsinaisesti ollut taistelutuulella, mutta ellei hänen varoituksensa tehoaisi, Kadirin kohtalo olisi sinetöity.

Kadir oli kuitenkin niin sokea omasta voimastaan, että veti miekkansa esiin ja huitaisi sillä niin ennalta arvattavalla tavalla, että Phoenix kerkesi reilusti väistää iskun. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun nuori nainen jo hieman katui lähtemistään tappeluun. Neljä isoa miestä yhtä nuorta naista vastaan oli kuitenkin aika suuri määrä, etenkin kun jokainen heistä oli hyvin vahva. Phoenix oli lähiaikoina keskittynyt hienovaraisempaan tappamiseen. Arsenikki oli miekkaa varmempi tapa tappaa. Kyllä taistelukin häneltä sujui ja toisinaan hän myös nautti siitä, mutta tuona hetkenä hän olisi mieluummin välttänyt miekkojen kalisuttamisen. Etenkään kun hän ei varsinaisesti saisi siitä mitään.

Vähitellen Phoenix kuitenkin onnistui kuitenkin pääsemään niskan päälle lähinnä ketteryytensä puolesta. Hänen vastustajansa olivat vahvoja, mutta he olivat myös kömpelönpuoleisia, joten pieni harhautus ja isku oikeaan kohtaan takasivat hyvän tuloksen. Kadirin kanssa tyttö joutui miekkailemaan tovin, mutta miehen onnistuessa viiltämään hänen kylkeensä arven, Phoenix todella raivostui ja nopealla liikkeellä leikkasi vastustajansa mahan auki.

Vasta taistelun jälkeen Phoenix huomasi, että koko kapakka oli seurannut sitä hyvin aktiivisesti. Missä tahansa muualla voisi ajatella tappelun herättävän väistämättä mielenkiintoa, mutta Kuolemanvalot oli siitä poikkeuksellinen majatalo, että siellä moisille kohautettiin monesti olkia riippuen tietenkin hieman siitä, ketkä olivat vastakkain. Nujakat kuuluivat arkeen, kuolonuhritkin aina silloin tällöin.

Phoenix tiesi, että moinen huomio johtui hänen pienikokoisuudestaan ja sukupuolestaan. Toki siitäkin, että tyttö oli haltija. Haltijanaiset nimittäin harvoin riehuivat miekat kädessä. Sen sijaan he valmistivat erilaisia rohtoja ja muita luonnontuotteita, hoitivat lapsia ja tekivät käsitöitä. He myös elivät yleensä yhteisössä, syvällä Belanorin metsän siimeksessä, jonne pelkästään haltijoilla oli pääsy. Eivät siis suinkaan satamissa ja niiden pahamaineisimmissa majataloissa, saati sitten merellä.

Phoenix tunsi kuitenkin humalaiset merirosvot sen verran hyvin, ettei halunnut jäädä nauttimaan saamastaan poikkeuksellisesta huomiosta. Normaalien ihmisten tavoin pelottomimmat merirosvot eivät kavahtaneet vaaroja, vaan suorastaan janosivat niitä näyttääkseen oman voimansa. Äskettäin hän oli itse osoittanut olevansa hyvin potentiaalinen vaata. Varmasti kohta joku noista miehistä hyökkäisi hänen kimppuunsa, etenkin jos joukossa sattui olemaan Kadirin ystäviä.

Niinpä Phoenix kumosi vielä viimeisen oluttuopin kurkkuunsa, jonka jälkeen asteli mahdollisimman nopein askelin ulos taistelutantereelta. Tyttö voisi seuraava päivänä katsoa, jäikö hän tappelusta miinuksen puolelle eli toisin sanoen, kuinka paljon Kadirilla oli liittolaisia, jotka janosivat nyt Phoenixin kuolemaa.

”Mutta se on huomisen asia. Nyt on aika rentoutua ja huokaista helpotuksesta, että selvisin tästä päivästä”, tyttö vielä lisäsi ajatuksissaan vakuuttuneena siitä, että oli varsin hyvä päivä kerrallaan elämisessä.

Kullattu tyrmä

Tämä teksti on osa oman fantasiakirjani suunnittelua. Tässä tapauksessa päähenkilön. Olen iloinen, jos joku päätyy antamaan palautetta hänen persoonastaan tai tekstistä yleensä.

***

Kullatut vankilat ovat kaikista kammottavimpia. Tiedäthän, sellaiset, joissa eläminen olisi jollekin toiselle unelmien täyttymys. Sellit, joissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta joista puuttuu jotakin. Minun kotini on myös tyrmäni. Valtakunta, jossa olen melkeinpä prinsessan asemassa ja etuoikeutettu saamaan lähes kaiken mitä tahdon. Kaiken paitsi vapautta. Etenkään minunlaisillani ylimystön jäsenillä ei ole mitään asiaa lähteä ulkomaailmaan kotimetsämme syvyyksistä. Sen sanotaan turmelevan sielumme, tekevän meistä karkeita, julmia ja välinpitämättömiä, lähemmäksi sellaisia kuin ihmiset ovat. Jo pelkästään halua pois kodista pidetään täällä epäilyttävänä. Miksi kukaan haluaisi lähteä turvallisesta metsästämme alttiiksi niin sanotulle pahalle ilmalle? Sillä nimellä kutsutaan täällä ulkomaailman huonoa vaikutusta. Minä en kuitenkaan usko, että muualla asiat olisivat hirvittävän paljon huonommin kuin täälläkään. Olen monesti salaa hiipinyt metsän reunaan ja seurannut läheisen ihmiskylän elämää. Minusta se on sangen kiehtovaa, eivätkä asukkaat vaikuta ollenkaan sellaisilta kuin yhteisömme vanhimmat ovat kertoneet. Minun olisi tehnyt mieli monesti karata kylään hetkeksi matkailijan roolissa. Tuskin pettäisin ketään, sillä vaikka peittäisin haltijamerkkini vasemmasta olkapäästäni ja yliluonnollisen punaisina hehkuvat hiukseni, en siltikään sulautuisi joukkoon vitivalkoisen ihoni ja pistävän violettien silmieni johdosta. Minä kun en satu kuulumaan siihen haltijaryhmään, jotka saattaa sekoittaa ihmisiin. Tämä johtuen lähinnä siitä, että sukuni on elänyt jo pitkän ajan eristyksissä tässä metsässä. Nämä toiset taas ovat risteytyneet ihmisten kanssa enemmän tai tulleet osaksi yhteisöä vasta myöhemmin, jota ennen ovat saattaneet elää jopa ihmisten keskuudessa. Lähinnä heitä varten on kehitetty aikaisemmin mainitsemani haltijamerkki. Sen avuin saatamme todistaa olevamme metsän kansaa, emmekä ihmisiä, jos sitä on muuten vaikea osoittaa.

Minä olen ylpeä juuristani, mutta minusta tuntuu, ettei tällainen elämä ole minua varten: istua hiljaa paikoillaan vailla mahdollisuutta näyttää mihin kaikkeen minusta olisi. Minulla on luja tahto, kiinnostusta, sisua ja lisäksi vielä hieman miekkailutaitoakin. Me naisethan emme moisiin aseisiin saisi koskeakaan, mutta onnistuin taivuttelemaan serkkuni opettamaan minua hieman. Nuorukainen on sen verran uudistusmielinen, että uskalsin sitä hänelle ehdottaa. Se on ehdottomasti hyvä piirre hänessä, etenkin kun serkkuni on itse asiassa suuren kuninkaamme poika. Ehkä jonakin päivänä kaikki muuttuu. Emme ole koskaan keskustelleet ulkomaailmasta, mutten voi uskoa, että hän kieltäisi minulta mahdollisuuden saavuttaa unelmani. Siihen on kuitenkin vielä varmasti aikaa, sillä nykyinen kuninkaamme Ailill on vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Kuinka erilainen hän voikaan olla poikansa kanssa! Hän tuskin edes jaksaisi kuunnella pyyntöäni kaikessa suuruudessaan. Mitäpä suuri valtias minun haaveideni toteutumisesta hyötyisi, ei mitenkään. Hänelle tuntuu olevan tärkeämpää kehittää entistä suurempia muotoja haltijataikuudesta. Tosin epäilen senkin johtuvan vain siitä, että kuninkaamme haluaa jäädä historiankirjoihin merkittävänä nimenä.

Huolimatta siitä, että unelmani on yksi vaikeimmista toteuttavista, tarpeeni nähdä koko maailma on suurempi kuin mikään este. Onhan minulla täällä asiat kohtuullisen hyvin, enkä ole varsinaisesti yksinäinenkään, sillä onhan ympärilläni paljon ystäviä. Haluan kuitenkin nähdä enemmän kuin tämän yhden metsän elämässäni. Tahdon nähdä koko maailman, ne pimeimmätkin kolkat vain tietääkseni lisää. Aion kärkkyä tilaisuutta haukan lailla. Minä tiedän kyllä, että joskus tulee päivä, jolloin vapaudun. Minä suorastaan saatan tuntea sen. Sen varmuuden antamilla siivillä jaksan pitää mieleni poissa maasta. Kunhan jaksan odottaa ja pitää silmäni auki niin jonakin päivänä tilaisuuteni vielä koittaa. Siihen asti minun ei kuitenkaan auta kuin näytellä roolini hauraana prinsessana. Soturin haarniska saa odottaa salaisessa piilossaan, kunnes jonakin päivänä sulaudun lopullisesti osaksi sitä.