Havahtumisia

Syksy

Syysvierailuissa on jotain sellaista, joka koskettaa minua erityisesti. Uinumaan valmistautuvan luonnon tuoksu, keltaiset vaahteranlehdet asfaltilla ja luopumisen tunne muistuttavat menneistä päivistä, joina kuuluin vielä noille kaduille.

Kai minusta osa asuu niillä vieläkin. Ei sitä juuristaan pääse haluamallakaan. Enkä minä oikeastaan edes tahdo. Selkäytimensä katkaiseminen tuskin tekee hyvää kellekään, vaikka se olisikin hieman kipuileva. 

Joskus mietin, olenko vähän masokisti, kun lähden aina uudelleen tälle reitille kivustani huolimatta. Mutta kaipa se on sen arvoista. Voin huijata itseni elämään menneet päiviä uudestaan. Vanha maisema on konkreettinen. Tuoksut ja tunnot. Uusi elämä on vain kuva jossakin mielen perukoilla. Melkein kuin kuvitelmaa. Ehkä minä en palaisikaan sinne enää. Ehkä jäisinkin tähän haikean kauniiseen ruskaloistoon. 

Mutta lopulta ikuisuuteni kuitenkin katkeaa. Loppujen lopuksi kauneuteni koostuu vain kuolleista lehdistä. Pian ne sulautuvat osaksi maata, mustaksi mullaksi, jolla ei talven tullen ole minulle mitään tarjottavaa. Routa tulee koskettamaan näitäkin seutuja. 

Silloin minä ymmärrän, ettei täällä ole minulle enää mitään. Kaduilla kasvot ovat kuolleita ja muistojen maisemat muuttuneita. Minä eläisin vain haamukaupungissani, en tässä päivässä. Olisin vain haalea pala menneisyyttä, josta kaupunki voisi kuiskia kauhujuttujaan. 

Ehkä vielä jonain päivänä voin olla sille taas enemmän. Nyt minun on mentävä tai kivetyn ihmispatsaaksi.

Pakolainen

Maa on alastomuudessaan miltei julkea. Mikään ei peitä edessäni levittäytyvää irvokasta aukeaa. Pian se kai saa päälleen asfalttikerroksen. Jonnekin tuonne kohoaa taloja. Aavemainen korpitie saa vierustalleen katulamppuja tuikkumaan. Jännitys katoaa. Kaupunki on saavuttanut nämäkin seudut.

Irvistän nähdessäni kaivinkoneet ja kaadetut puut. Mäntyjä, koivuja ja kuusia ainakin. Sisälläni jokin muljahtaa. Maisemalta on viety raajat. Voin melkein kuulla metsän kirkuvan tuskasta. Kai nuo katulamput sentään ehkäisevät onnettomuuksia. En edes jaksa laskea niitä kertoja, kun joku on meinannut päästä sillä paikalla hengestään. Nuoret kun tykkäävät hurjastella mutkaisella ja sopivan syrjäisellä tiellä. Naurattaa vielä tänäkin päivänä reitille osoittava ”Try It”-kyltti Moision risteyksessä. Seudulla on toki myös toisenlainen, aavemainen maineensa. Kummittelevalla rautakautisella kalmistolla on tullut vierailtua monet kerrat. Jossain täällä pitäisi olla myös hylätty mielisairaala. En yhtään ihmettele, että sellaisia tarinoita on kerrottu. Jonkun suuremman läsnäolon kyllä tuntee, kun vähänkin syvemmälle metsään menee.

Kun ne hakkaavat näitä maisemia, ne hakkaavat myös minua. Vankkaa kalliota, johon juureni olen laskenut. En sallisi minulle käyvän kuin noille puille, jotka makaavat tien reunassa eksyneinä kasvupaikoiltaan. Tai niille supiraukoille, joita lapsuudenkotini pihalla on vieraillut toisinaan. Mihin ihmeeseen ne muuttavat, kun nuo metsät hakataan?

Mutta mitäpä minä nuori tytönheitukka mokomalle voin tehdä, vaikka rintaani korventaa. Vaikka mieleni tekisi rusentaa ne kodinrikkojat, voin vain istua hiljaa ja katsoa tuhoa. Metsän henki on katoamassa ja osa minua muuttumassa kodittomaksi. Monen muun elämän ohella.

Kynnys

Muistan pyöreät posket. Hymyilevän lapsensuun ja kuraiset vaatteet. Soutelut kumiveneellä höpisten taikakoulun velhoista ja noidista. Lumiluolan rakentamiset, näytelmien väsäämiset sukulaisille ja sen miten ne menivät monesti pieleen. Mutta ne olivat silloin vain hauskempia.

Posket eivät enää ole pyöreät. Ääni on matalampi, varsi omaani pidempi. Pienestä pyöreästä pojasta on tullut harteikas nuorukainen. Jotakin tuttua on jäljellä, mutta mukana on myös paljon uutta. Tiedän, että myös paljon sellaista, mistä minulla ei ole hajuakaan. Eikä se enää johdu vain siitä, että olen kahden kodin asukas. En tiedä ymmärtääkö isä sitä, tai edes äitinsä, mutta tuossa iässä niillä on jo aivan oma maailmansa. Kummallakaan ei todennäköisesti ole hajuakaan kaikesta siitä, mitä pojasta on kasvamassa. Enhän minäkään kertonut kuin murto-osan. 

Vähän se tiuskii. Isää ärsyttää, mutta minä vain virnuilen. Muistan tuon olotilan vielä niin tuoreena. Vihastutti, kun isä oli niin vanhanaikainen. Minulla kotiintuloaika oli jo yhdeksältä. Hän sentään saa olla pidempään. Silti minä ymmärrän. Ärsytti tulla kohdelluksi lapsena, vaikkei sellainen enää kokenut olevansa. 

Anna niille vähän aikaa, huomaan ajattelevani.

Tänään minä nimittäin ymmärrän vähän paremmin vanhempiani. Heidän ylisuojelevalta ja vanhanaikaiselta tuntunutta tapaansa kasvattaa. On vaikea pysyä perässä lapsen hujahtaessa hetkessä aikuiseksi. (Ei niin, että kiukutteleva murkku vielä sellainen olisi, anteeksi vain velirakas.) Aika on mennyt niin nopeasti. Ei kukaan osaa valmistautua siihen, vaikka kaikki tietävät sen olevan tulossa. Vauvasta mieheksi kasvaminen tuntuu tapahtuvan kuin yhdessä yössä.

Mutta meneekö se kuitenkaan niin, mietin yksikseni myöhemmin. Katsoessani omaan sisimpääni, en oikeastaan näe sitä vastuullista aikuista, jollaiseksi minun kai olisi pitänyt kasvaa. Niin usein tunnen olevani yhä eksynyt pikkulapsi jättimäisessä väkijoukossa. Puhumattakaan siitä, että vastaan liian usein muiden lasten kiukutteluihin ikiomaan lapselliseen tapaani. Lyön lapiolla päähän ennen kuin tajuankaan. Niin ja hotkaisen edelleen suklaajätskipurkin yksinäni vain ulistakseni hetken päästä pahaa oloa. Voi olla, ettei minulla ole hetkeen vielä huoltani veljeni kasvamisesta. Tai sitten minusta on todella tulossa se pikkusisko, jollaiseksi ne minua kutsuvat. 

Hiekka

Päiväkirjan sivut näyttävät vierailta. Käsialakaan ei ole enää samanlainen kuin se tuolloin oli. Nykyään suosin kaunokirjoitusta. Vaikka enpä minä turhan usein enää käsin kirjoita. Päiväkirjakin on unohtunut, kun on kaiken maailman blogit. Pitäisi varmaan korjata asia. Haluan muistaa ihmisen, joka olen menneinä vuosina ollut. Ilman mitään ulkokultaisuutta. Juuri niin raa’an todellisena kuin hän on ollut. 

No jos totta puhutaan, niin en ole aivan varma siitä. Minun täytyy myöntää, etten pidä lainkaan siitä mitä luen. Toiset näyttävät noilla sivuilla julmimman puolensa. Sellaiset sanat kuin myötätunto tai samaistuminen eivät taitaneet merkitä kellekään yhtään mitään. Koulu, koti, joka paikka yhtä taistelutannerta. On vaikea uskoa, että tuollainen maailma on joskus ollut olemassa.

Eniten minua ei kuitenkaan järkytä se. Eniten minua kauhistuttaa itseni. En tunnistaa enää ihmistä, joka on aikanaan rustannut lauseet sivuille. Saatoin ehkä olla koulukiusattu raukka, mutta mikään uhri minä en missään nimessä ollut. Sivut löyhkäävät suurimmilta osin pelolta ja vihalta. ”En oikeastaan välitä enää kenestäkään.” ”Kohtelen ihmisiä juuri niin kuin niitä kuuluu kohdella.” 

Nuo ovat niitä ajatustapoja, joita nykyään kammoan kuin ruttoa. Tunnistan yhä toisinaan joitain niiden kaikuja kylmissä osissa sieluani, mutta olen vannonut, etten enää koskaan anna niiden kasvaa vanhaan mittaansa. Minä häpeän niitä, häpeän itseäni niin paljon, että haluaisin vain painua sykkyrään ja kadota. Haihtua ilmaan pienuudessani.

Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu, etten minä oikeastaan ole niitä edes kirjoittanut. Muistan tuon ihmisen, mutta se ei tunnu minulta. Muistot näyttävät ennemminkin huonolta elokuvalta, päähenkilö epämiellyttävältä ja mädältä. Ennen kaikkea vieraalta, toiselta. 

Minä olen ylösalaisin. Tuntuu kuin vain jokin itseni kokeva osa minusta olisi säilynyt samana. Sisältö on vaihtunut moneen kertaan. Se on jokseenkin pelottavaa. Ymmärtää, etten oikeastaan ollut sellainen jatkumo kuin olen aina ajatellut. Yhtenäinen palapeli. Minä niin tykkäisin ajatella, että olen sama sisältä, ytimestäni, mutta luonut nahkani monesti. Mutta ei. Enhän minä edes tiedä, mikä ytimeni on. Esiintyminen, itseilmaisu, rakkaat sanani ja ääneni, ovatko ne mitään konkreettista? Eivätkö ne ole pelkkiä tapoja muotoilla itsensä? Pelkkiä leluja, joilla hiekkalinna rakennetaan, mutta itse aines katoaa tuulen mukana vieraille maille. Uutta tulee tilalle, mutta sen kohtalo tulee olemaan täysin sama. 

Minä olen päättänyt monia asioita, mutta kuinka totta ne ovat enää huomenna? Toiset sanovat, että muutos on hyvästä, mutta minä pelkään sitä. Pelkään muutosta itsessäni. Katoamista, kuolemista. Haihtumista tuleen. 

Ehkä minä olenkin pelko. Se on ainut, joka tuntuu säilyvän samana vuodesta toiseen. 

Yleisin kuolinsyy

Minä voisin kirjoittaa sinun nuoruudestasi, ehdotin. Niistä kaikista ihmisistä, joista hän aina puhuu. Niin, että heistä jäisi jokin jälki. Niin, että voisin itse ymmärtää paremmin.

Lapselle aikuiset ovat kaikkivoipia. Mielessä ei edes käy, että jäljellä voisi olla sellaista haavoittuvuutta kuin itsessä asuu. Mutta minä olen jo aikuinen ja huomannut, etten ole graniittia. Joiltain kohdin ehkä pehmeämpi kuin koskaan.

Sen myötä olen hahmottanut jumalten kasvojen takana raivoavia teinejä ja itkeviä lapsia. Epätäydellisiä ja rikkinäisiä sieluja. Mutta tarvitsen yhä karttoja toisiin, myös löytääkseni kartan itseeni. Monet reitit olen jo löytänyt, mutta minulla on tarve mennä pidemmälle ja syvemmälle. Löytää polkuja läpi sukupolvien, jäljittää kaikkein pimeimmätkin metsäpolut.

Tänään meillä on jonkinlaista kehitysuskoa. Ennen uskottiin vieläkin enemmän hiljaisuuden parantavaan voimaan. Unohtamiseen, huolien kurkusta alas kaatamiseen. Eikä ainakaan kirjotettuun sanaan. Se nimittäin muuttui todeksi. Eikä noita kipeitä asioita, lapsia ja teinejä haluttu tehdä todeksi. Ne haluttiin niellä ja kadottaa. Olla se maski, jota epäonnistuneesti leikittiin.

Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä haluan pestä minuun painetut tahrat pois. Haluan painaa sen musteen tähän paperille, sylkeä itsestäni pois. Mutta minä en näe niitä läikkiä, minä vain tunnen ne. Tarvitsen teitä näyttämään, mihin kastaa kynäni. Sillä vain todelliset kivut voi korjata. Ne toiset vain jäytävät sisällä ja lopulta tukkivat suonet.