Vanha yhtälö kuoli siihen, mihin lintu haudattiin. Se räpiköi muutaman viimeisen siiveniskun verran ja vaikeni sitten. Siinä oli kummallinen voima, jota tällaisina iltoina kaipaan. Tämä uusi olevaisuus on niin kovin kaukana sellaisista asioista, eikä minuus ole vielä kunnolla tarrannut kohteeseensa.
Kaiken tämän keskellä sen kiduttava illuusio tuntuu
järjettömältä. Maailmaan sulautuminen veisi korventavan tulen, se laskisi tumman
vetensä päälleni rauhoittaen. Pimeä ei ole paha, pimeä on rauhaisa. Kaiken
tämän hulluuden keskellä kumman selkeä.
Rattaat pyörivät, enkä ymmärrä loogisuutta sen paremmin kuin
kaaostakaan. En osaa valita pienempää pahaa. Tämä ruumis kaipaisi lepoa,
kehoraukka, jolla ei ole ymmärrystä kantamastaan taakasta. Jonakin päivänä se
kenties sortuu tämän kaiken alle. Kenties silloin, kun henki kasvaa liian
suureksi.
Jos saisin valita uudestaan, ottaisin sen sinisen pillerin.
Heräisin sängystäni aamulla, kuuntelisin lintujen laulua ja pohtisin arjen
kiemuroita. Masentuisin arkisuudesta, tuijottaisin auringonnousua ja
kirjoittaisin rakkausrunoja. Sen tilalle on tullut vellonta. Kaamea irrallinen
vellonta, joka pysyy toisinaan taustalla, mutta piilottelee jossain mielen
huoneen nurkista. Vaikka täytyy myöntää, että sellaisesta voimasta puhuttaessa
personifikaatio antaa aivan vääränlaisen kuvan. Kuin siinä olisi jotain
inhimillistä, jotain jota koskettaa. Tietoisuus kyllä, mutta jokin keskeinen
sen kylmistä syövereistä puuttuu.
Enkä minä näkisi enää ollenkaan mahdottomana, että kaikkein
mielenvikaisimmat ovatkin kaikkein lähimpänä totuutta. Pudonneet läpi sen
verhon, joka estää tajuntaamme hajoamasta pirstaleiksi todellisuuden
mielettömyydessä. Palanneet takaisin lapsen ensimmäiseen parkaisuun ja kauheaan
avuttomaan hätään. Sanattomaan hallitsemattomuuteen ja hajoamiseen. Ja minä
pyydän, älä edes yritä muistaa. Tajuntasi verholla on tarkoituksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti