”Johannes tuntui
yhtäkkiä tutulta, sillä tavalla tutulta kuin ihminen tuntuu ennen rakastumista.
Kun näkee unta – sillä tavalla rakastuminen alkaa, kun näkee unta ihmisestä
ensimmäisiä kertoja – jossa toinen on lapsi, aivan pieni, ikituttu. Uni, jossa
näkee toisen kuusivuotiaana, uni, jossa juostaan metsässä korkeiden kuusten
varjossa, rakennetaan maja, tartutaan kädestä ja sanotaan: Sinut minä olen
tuntenut jo kauan.”
Katse pysähtyy tuolle sivulle, viipyilee sen tunteessa.
Kuvaus on tavoittanut jotain sellaista, jota luulin sanattomaksi. Vai onko se
sittenkin vain tyhjä peili, josta näen haluamani? Kenties minulla ja tuolla
henkilöllä ei olekaan mitään yhteistä, oli kyse sitten kirjan henkilöstä tai
kirjoittajasta. Ehkä kyse onkin vain minun pohjattomasta yksinäisyydestäni,
meidän kaikkien yksinäisyydestä. Siitä, joka on meille kaikille osaksi samaa,
mutta toisaalta erottavaa.
Nostan katseeni ikkunaan. Tuolle ajatukselle on hyvä suoda
oma hetkensä. Tiedättehän, on niitä ajatuksia, jotka voi laskea unohdukseen sen
suurempia miettimättä ja sitten on niitä toisia. Niitä, jotka kenties jonain
päivänä tietää hukkuvan ajan virtaan, mutta joita silti haluaisi vaalia.
Unohtaminen on omalla tavallaan kovin surullista. Välttämätöntä ja silti
jollain käsittämättömällä tavalla väärin. Muutaman vuoden päästä tuskin muistan
tätäkään hetkeä, vaikka juuri nyt se tuntuu kovin painavalta.
Puistatus. Taisin mennä jälleen liian pitkälle. Toisinaan
omat ajatukseni pelottavat minua. Se, miten huomaamatta ajelehdin mietteideni
perässä, eksyn jonnekin tuntemattomaan. Havahdun kenties jossain, minne en
koskaan olisi tahtonut päätyä. Ja silloin kaikki hajoaa. Hetket pirstaloivat
pieniksi osasiksi, jotka hukkuvat olemattomuuteen. Kaaokseen, jossa ajelehdimme
jokainen hatarassa illuusiossamme riippuen. Minä etunenässä. Jalka kahdessa
maailmassa, joista toinen on mielipuolinen pyörre. Ahnaasti se kutsuu syvyyksiinsä,
mutta minä en tahdo pudota. Niohoggr ei saa saalistaan vielä tänään, eikä
toivottavasti huomennakaan.
Kirjassa Julian ojensi Marialle Anna Kareninan. Se ei enteillyt hyvää, ei koskaan. Jo ensimmäisen
kerran ollessani kosketuksissa tuohon teokseen, tunsin epämääräistä
merkityksellisyyden tunnetta. Sellaista, jota ei ole helppo työntää sivuun.
”Sellaiset tytöt
kävelevät keskustassa tavaratalon näyteikkunan ohi, näkevät uudet kengät näyteikkunassa,
ne joista oli puhe, ohittavat kengät ja oman heijastuksensa näyteikkunan
kiiltävässä pinnassa, eivät menekään kouluun, menevät joelle, kiipeävät katolle
tai matkaavat junaradan varteen, siihen kohtaan, jossa alas on jyrkkä pudotus.”
Jokin aika sitten päätin, etten minä olisi sellainen tyttö.
Tai oikeastaan en edes päättänyt, ennemminkin totesin. Kaiken masentuneen
ajatussaastan päätteeksi tulin siihen tulokseen, ettei minuun ole ohjelmoitu
sellaista vaihtoehtoa. Olen työntänyt sen syrjään, enkä näe sitä enää. Mutta
mitä jos olenkin toisenlainen tyttö? Sellainen, joka aivan aavistamattaan
tipahtaa jokeen, horjahtaa katolla tai junaraiteen varrella. Koskaan sitä
arvaamatta, ehkäpä kohtalon ivana tai rangaistuksena niistä ajatuksista.
Käperryn taas itseeni, kyynel nousee silmäkulmaan. Väkeä
tulvii bussiin, tulvii aivan liikaa. Minä hetkenä hyvänsä joku voi istahtaa
voimakenttääni, häpäistä minun virtani. Julkeudessaan olento ei edes huomaisi
tulleensa liian lähelle, vaan syventyisi kenties päivän lehteen tai radion
pauhuun. Enkä minä voisi tehdä mitään, sillä minä olen mykkä. Ja tuo toinen on
kuuro. Mitäpä se auttaisi, vaikka jotain sanoisinkin? Melusaaste täyttää korvat.
NRJ, Voice tai kenties Nova.
Niinpä minäkin julkeasti istun käytävän puoleisella
paikalla. Lähistölle istuu reippaan oloinen nuori tyttö, joka vilkaisee minuun
paheksuen. Huutaa taakse, että täällä paikka on vapaana. Pelkään jonkun
tulevan, mutta kaveriporukka pysyttelee yhdessä, vaikka sitten seisoen. Kiitän
onneani hiljaa mielessäni ja kuin kuullen ajatukseni, tyttö vilkaisee minuun
moittivasti. Hetken hän näyttää siltä kuin haluaisi sanoa jotain, mutta laskee
sitten katseen salaattiinsa.
Mietin mitä sanoisin, mikäli toinen olisi avannut suunsa. Eihän kukaan ollut tulossa tänne. Ehkä. No mitä vittua se sulle kuuluu? Typerää,
mutta mieli tekisi. Heittää vieläpä muutama solvaus perään. Huomata
riemuissaan, kuinka muutama muu matkustaja kääntäisi katseensa ja kenties
puolustaisi tyttöraukkaa käyttäytymishäiriöiseltä. Silloin voisin hyökätä heitä
kaikkia vastaan, oksentaa happoni suoraan heidän päälleen. Antaa heille
manipuloitu valokuva minusta ja nähdä kuinka se kaikki menisi aivan täydestä.
Mutta tyttö ei sano mitään, enkä sano minäkään. Istun vain
paikoillani ja tunnen kyyneleiden tekevän tuloaan. Nieleskelen ne rajojeni
sisäpuolelle ja puristan kirjaa käsissäni. Ja niin tulee häpeä ja syyllisyys. Tunne
siitä, että jossain minussa on kasvain, likainen piruparka. Laittaa sanoja
suuhuni ja imee rinnastani. Koetan eristää itseni kuplaan, palata
perusturvallisuuteen, mutta huolimatta hartaista yrityksistä, tyttö ja hänen
ilmeensä palaavat aina vain uudestaan mieleeni. Nyt yllättäen minun tekee mieli
tarttua häntä kädestä. Koputtaa olkapäätä. Hei,
en minä ole oikeasti sellainen, sanoisin. Jos sinä todella näkisit minut, tietäisit sen itsekin.
***
Lainaukset Riikka Pulkkisen romaanista Raja. Jos etsitte ajatuksia herättävää luettavaa niin suosittelen lämpimästi.
