Sivut

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Viimeisistä päivistä ensimmäinen

Kiertokulku

Sade, ota tuskani
matkaseuraksesi maahan
revi pahat mielitekoni
viheliäiset ajatukseni
kivien kiirastuleen
valtakuntaan maanalaiseen

Murikat, ne saastan nylkekööt lapsistani
mielen kirkkaaksi takokoot
eroosion sepät kourissaan
armottoman oikeudenmukaisissa
alisen alasimissaan

Ja kun viimeinen viheliäinen
miete, musta paholainen
on verensä puhtaaksi vuodattanut
on aika nousta takaisin taivaalle
luokseni pilvien päälle
- uusi sade koittakoon

Kahle se on kultainenkin

”Sinussa on enemmän
enemmän hulluutta
kuin annat ymmärtää”
hän sanoi murhe mielessään

Kahleensa niin raskas
nilkassani lepää
mutta muuta ei raukka näe
kuin kiillon kullan häviävän

Eikö kuule lauseita lausumiaan
hän joka tietää, muttei ymmärrä
vaan kiinni tarttuu tyhjyyteen
mahdotonta yrittää, syö itseään

Liukuhihnalla

Kuinka onkaan maailmamme
kivisen armoton ja eloton
ja ihmiset kellot kaulassaan
jatkuvasti laahustavat
viimeisillä voimillaan

Ei paratiisia, harmoniaa
kuitenkaan löytynyt koskaan
oli tuhoon tuomittu tiemme
jo alkusointuja luodessamme

Vain sattuman pakosta
polkevat jalkamme tomussa
joksi ne jokin päivä ovat tuleva
tiedottomuuden hiekaksi
tietämättömien jalkoihin

Tarinat vain tomua

Lehteni vaahteroissa nuutuneet
on joki seisahtunut
pelloilla heinä lakastunut
huutanut kuin ruusut hallayönä

Kuninkaallisessa vuoteessa
lakanat haisevat homeelta
ja valtaistuinsalissa
hiljaisuus on laskeutunut

Ei kuulu enää rahvaan itkua
ei rukouksia hovineitien
vaienneet ovat kysymykset lapsien
surina raatokärpästen

Maalaukset pölyttyneet nurkissa
kertovat menneiden päivien loistosta
Nyt ovat ne vain kuvakudosta
on kuolema saapunut Camelotiin



tiistai 15. heinäkuuta 2014

Sieluvaihdokas

Maailmanlopun tunnelmissa

Pelon tunnit nakertavat
koloja maailmaan ja minuuteen
ja ajatuksien irvikuvat
tapettien repeymiä edustavat

Niillä itsenikö pukisin
vai tyynyni alle piilottaisin
ja psykoosinko reunoilla
huoneeni nurkat somistaisin?

Maailmani ylösalaisin
kelluu akvaariossa
ja likainen pyykki
nurkassa odottaa kaivaten

Piinatunnit

Ne sanovat ne
jotka totuuden tietää
taakan laskiessa
kipu hellittää
muttei selkärankani vaiva
ole kadonnut minnekään
ei nikamani kolotuksesta
paljon käteen jää

Lääkkeeni vaikutusaika
lähentelee helvettiä

Mennyt elämä

Hiljaisuutta palvoen
aidoittanut huoneen
on se
joka lakanoissani nukkuu

Pakoreitin sille näytin
vapautumisen kahleista kiusallisuuden
sänkyni houkuttaa enemmän

Uneksi siis jälleen
Niinhän me kaikki
tavalla omallamme
aavistuksen kierolla

Ja taidan sinua kuitenkin rakastaa
vaikka oletkin vain 
menneen maailman hiekkaa

Myyty sielu

Kammioissa kaikuu
aavetunteet huutavat
mutta pihahduskin hukkuu
sillä minätietoisuus huijaa
hän ei ole täällä enää


keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Huuto Avalonin prinsessan

Valkomekkoinen upotti varpaansa unihiekkaan. Syvyyksistä nousi omenapuun versoja, joiden hedelmistä oli vaikea sanoa, olivatko ne syötäviä. Edelliset olivat olleet mätiä sisältä ja lianneet tyttöraukan ainoan mekon. Siitä lähtevä tuoksu oli aivan liian imelä ja myös eltaantunut. Mutta eipä hänellä ollut muutakaan. Sitä paitsi, saarella hänet näkivät vain keijut. Vastapäinen ranta taas oli liian kaukana, että sieltä kukaan olisi häntä äkännyt. Ainoastaan äänen saattoi kuulla, mikäli vastarannalla joku olento sattui hiljaa keskittymään. Silloin hänen korviinsa ehkä saattoi kantautua aavistus seireenin laulusta, kuulijan kykenemättä kuitenkaan löytämään ääneen lähdettä. Etsinnät johtaisivat vain hyiseen mereen hukkumiseen. Sääli.

Tyttö hymyili ilottomasti. Mitä jos hän opettelisi uimaan? Sellainen olisi kuitenkin hyvin ristialtista, sillä meri oli hyvin epävakaa ja täynnä pyörteitä. Todennäköiseseti hän kuolisi ennen kun pääsisi vastarannalle. Olisiko se muutenkaan sen arvoista? Voisi olla kauniimpaa seurata vastapäistä valtakuntaa etäältä. Keijukaissaari oli ollut hänen kotinsa vuosia, eikä hän enää muistanut miltä ihmiset näyttivät. Sisaret olivat kertoneet suurimman osan olevan karkeita, sekä raatamisen ja auringon saastaamia. Sellainen ei vastannut saduista saatua vaikutelmaa. Myönsivät saarelaiset toki ihmisten joukossa olevan hienompiakin yksilöitä, mutta hekin olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin rahvaanomaiset. Samalla tavalla heidän lihansa haisi rasittuessaan ja ehostuksen seasta rakoili kesakoita sekä muita kuvottavuuksia. Kauniita he olivat hetken katsella, mutta pinta ei kestänyt kauaa.

Neito ei kuitenkaan ollut aikoihin viihtynyt saarella. Keijut olivat käyneet pitkästyttäviksi leikkikavereiksi. Niiden luomat unikuvat olivat toki kauniita, mutta tyttö oli nähnyt ne jo tuhannet kerrat. Mikä tahansa alkaa maistua puulta, kun aletaan lähestyä yliannostusta. Kukkapedin tuoksu oli jo alkanut särkeä hänen päätään, eikä neidon enää tehnyt mieli käpertyä siihen nukkumaan. Toisin kuin silloin pienenä, hänen löydettyään saaren ihmeet. Silloin se kaikki oli tuntunut täydelliseltä ja hän oli vannonut, ettei enää koskaan tahtoisi palata ihmisten pariin. Niin paljon oli muuttunut siitä hetkestä. Raukka ei enää tiennyt, mitä tekisi, ellei pian keksisi ratkaisua loputtoman turhautuneeseen yksinäisyyteensä.

Tyttö havahtui mietteistään huomatessaan veneen, joka ajelehti pienen matkan päässä rannasta. Ne eivät koskaan tulleet turhan lähelle, sillä kaikki tiesivät saaren olevan lumottu. Jotkut rohkeat pysähtyivät silti turvallisen matkan päähän tarkastelemaan myyttien verhoamaa näkymää. Toisinaan hän mietti, olivatko jotkut noista ihmisistä tulleet nähneeksi hänen hahmonsa rannalla. Tuo yksikin palasi aina samaan kohtaan tuijottamaan. Saaren neito piiloutui varmuuden vuoksi kaislikkoon, ettei yksinäinen hahmo huomaisi häntä. Hän itse kyllä tunnisti tulijan olemuksen liiankin hyvin. Jokin hänen ihmisrinnassaan rinnassa alkoi hakata. Tyttö muisti etäisesti sen olevan jotain olennaista, mutta eipä keijujen keskellä kasvaneena hirveästi voi muistaa ihmisen anatomiasta.

Mies veneessä ei neidon mielestä ollut koskaan vaikuttanut kuvottavalta. Ehkä se oli niitä yksilöitä, jotka kätkeytyivät ehostukseen ja kaunopuheisuuteen. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut menemään lähemmäs totuutta selvittääkseen. Keijut olivat kertoneet jonkun joskus sillä tavoin tehneen, eikä siinä ollut käynyt hyvin. Tarinoiden tyttö oli kurkotellut kiellekkeeltä kaunista nuorukaista ja kun tämä oli hymyillyt, oli paljastunut rivi mätiä hampaita. Neitoraukka oli säikähtänyt niin, että oli tippunut kiellekkeeltä suoraan surman suuhun.

Tämä vieras ei ollut koskaan yrittänyt houkutella häntä luokseen, jonka vuoksi tyttö epäili, oliko mies nähnyt häntä ollenkaan. Sitten olisi kuitenkin kummallista, että hän palasi aina siihen samaan paikkaan. Eihän siellä ollut muuta kuin unihiekkaa, kaisloja ja muutama kallio. Sellaisia varmaankin löytyisi ihmisten maailmastakin. Ei tyttö toki voinut täysin varma olla, mutta niin hän uskalsi epäillä.

Viisampaa olisi saaren neidon ehkä ollut vaihtaa maisemaa, mutta päänsä sisäisistä varoituskuiskeista huolimatta hän palasi joka ilta istumaan siihen samaan hiekkaan. Syitä hän oli päässään keksinyt lukemattomia, mutta ne olivat kaikki loppujen lopuksi vain harhaa. Hän tiesi itsekin kiintyneensä liiaksi tuohon salaperäiseen seilaajaan. Tieto oli säikäyttänyt neidon eräänä iltana, kun hän oli istuksinut siinä sumun ympäröimänä. Säikähdyksissään hän oli tarttunut kiveen ja heittänyt sen kohti venettä. Se oli molskahtanut muutaman jalan päähän paatista, kuten oli tarkoituskin. Ei hän miehelle pahaa ollut halunnut, vain säikäyttää. Se olikin tehonnut, sillä seilaaja oli kääntänyt nokkansa kohti vastarantaa, eikä hänestä ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Siitä neito oli tullut hyvin surulliseksi. Saareen kyllästyneenä ja ainoan mahdollisen ulospääsynsä menettäneenä, hän oli harkinnut heittäytyvänsä aaltojen vietäväksi. Sellaiseen epätoivoisuuteen ryhtyääkseen neito oli kuitenkin ollut liian järkevä ja oli sen sijaan keksinyt muuta puuhasteltavaa saarella. Tuntuihan se vähän tyhjältä, mutta ei hänellä muutakaan ollut.

Neito oli kuitenkin varmuuden vuoksi palannut joka ilta rannalle istumaan ja erään kerran yksinäinen olikin jälleen nähnyt tutun paatin horisontissa. Ilostaan huolimatta hän oli kuitenkin vain istunut hiljaa, eikä tehnyt elettäkään huitoakseen tulijaa lähemmäs. Tällä kertaa tyttö kuitenkin piti kätensä visusti sylissään, ettei vain vahingossakaan tulisi heitelleeksi murikoita. Olo saaren asukin sisällä oli ollut kovin levoton ja hän oli melkein tullut huutaneeksi, mutta viime hetkellä läiskäisi kätensä suunsa peitoksi.

Sillä hetkellä neidon mieleen oli palannut eräs tarina, jonka keijut olivat vuosia sitten hänen korvaansa supattaneet iltasaduksi. Kuten miltei kaikissa niissä, oli siinäkin ollut kaunis prinsessa linnassaan. Valtakuntaan oli tullut vieraileva prinssi pyytämään prinsessan kättä. Prinssi ei kuitenkaan halunnut tarttua kenenkään sellaisen käteen, joka ei häntä aidosti rakastanut. Prinsessa raukka ei kuitenkaan osannut sanoa r-kirjainta, jonka vuoksi prinssi melkein joutui lähtemään pää riipuksissa kotiinsa. Viime hetkellä linnanneito oli kuitenkin oppinut sanomaan sanan ”rakastan” ja pari oli päässyt viettämään häitä.

Tyttö osasi hokea ”rakastan”-sanaa vaikka viisikymmentä kertaa, muttei siltikään saanut sanaa suustaan istuessaan siinä tyynen meren rannalla. Mitähän kaikkea mokomasta hihkumisesta voisikaan seurata? Hän ei tiennyt kenenkään koskaan poistuneen saarelta ja pelkäsi, että kenties meri raivostuisi niin julkeasta toiveesta ja kippaisi miehen veneen nurin. Merihän hänet oli kerran kantanut saarelle, vaikka olisi voinut niellä syvyyksiinsä. Ei osoittaisi kovinkaan suurta kiitollisuutta haluta pois sellaisen jälkeen.

Ei hän kuitenkaan voisi siinäkään ikuisesti istua. Jotain olisi tehtävä. Etenkin, kun raukka ymmärsi, että ilta illalta mies pysähtyi aina vain kauemmas ja kauemmas saaresta. Pian hän ei enää kuulisi saaren neidon huutoa, vaikka tyttö miten kiljuisi. Neito miltei huudahti tuskasta ajatellessaan sitä vaihtoehtoa. Silloin hän voisi saman tien antaa keijuille luvan tehdä sen, mitä he olivat koko ajan häntä varten kaavailleet. Ne eivät nimittäin olleet kasvattaneet häntä suinkaan vain huvin vuoksi. Kerran sadassa vuodessa satuolennot pelastivat hukkuvan pienen tytön hädästä ja toivat saarelleen, jotta tästä voitaisiin jonakin päivänä kruunata keijujen kuningatar. Kruunun saatuaan tyttö voisi toimia porttina saaren ja todellisen maailman välillä, muttei olisi enää ihminen, eikä enää koskaan voisi palata heidän luokseen lopullisesti. Sen jälkeen hänen sydämensä olisi ikuisiksi ajoiksi naulattuna Avaloniin.


Huolimatta noista kamalista kuvista, tyttö antoi veneen jälleen mennä. Sen lipuessa horisonttiin hän kuitenkin ymmärsi, ettei niin voinut jatkua enää kauaa. Keijut kävivät päivä päivältä kärsimättömimmiksi ja venekin lipui joka ilta kauemmaksi. Eihän hän toki tiennyt, ottaisiko seilaaja häntä edes kyytinsä tai vilkaisisiko edes toista kertaa, mutta jos hän aikoisi yrittää, niin se olisi tehtävä pian. Yksikin kuunkiero olisi liikaa. Mielessään hän näki itsensä huiskuttamassa ja huutamassa, eikä hän voinut estää itseään hymyilemästä hieman. Julma totuus kuitenkin oli, että mikäli hän ei pian onnistuisi siirtämään kuvitelmaansa todellisuuteen, se jäisi ikuisiksi ajoiksi vain pumpuliseksi unikuvaksi mielen perukoille. Sen jälkeen hän voisi viekotella saarelleen vaikka tuhansia tulijoita, mutta yksikään heistä ei voisi enää viedä raukkaa saarelta lopullisesti. Kuningattaren suudelmakin merkitsisi kuolevaiselle vain kuolemaa. Sellaista hirvittävää lahjaa hän ei voisi kenellekään antaa, vaan loppujen lopuksi kuihtuisi kylmälle kukkaisvaltaistuimelleen. Niin hän muuttuisi vain murheelliseksi saduksi hänet kasvattaneiden keijujen muistoihin.