Valkomekkoinen upotti varpaansa
unihiekkaan. Syvyyksistä nousi omenapuun versoja, joiden hedelmistä
oli vaikea sanoa, olivatko ne syötäviä. Edelliset olivat olleet
mätiä sisältä ja lianneet tyttöraukan ainoan mekon. Siitä
lähtevä tuoksu oli aivan liian imelä ja myös eltaantunut. Mutta
eipä hänellä ollut muutakaan. Sitä paitsi, saarella hänet
näkivät vain keijut. Vastapäinen ranta taas oli liian kaukana,
että sieltä kukaan olisi häntä äkännyt. Ainoastaan äänen
saattoi kuulla, mikäli vastarannalla joku olento sattui hiljaa
keskittymään. Silloin hänen korviinsa ehkä saattoi kantautua
aavistus seireenin laulusta, kuulijan kykenemättä kuitenkaan
löytämään ääneen lähdettä. Etsinnät johtaisivat vain hyiseen
mereen hukkumiseen. Sääli.
Tyttö hymyili ilottomasti. Mitä jos
hän opettelisi uimaan? Sellainen olisi kuitenkin hyvin ristialtista,
sillä meri oli hyvin epävakaa ja täynnä pyörteitä.
Todennäköiseseti hän kuolisi ennen kun pääsisi vastarannalle.
Olisiko se muutenkaan sen arvoista? Voisi olla kauniimpaa seurata
vastapäistä valtakuntaa etäältä. Keijukaissaari oli ollut hänen
kotinsa vuosia, eikä hän enää muistanut miltä ihmiset näyttivät.
Sisaret olivat kertoneet suurimman osan olevan karkeita, sekä
raatamisen ja auringon saastaamia. Sellainen ei vastannut saduista
saatua vaikutelmaa. Myönsivät saarelaiset toki ihmisten joukossa
olevan hienompiakin yksilöitä, mutta hekin olivat pohjimmiltaan
samanlaisia kuin rahvaanomaiset. Samalla tavalla heidän lihansa
haisi rasittuessaan ja ehostuksen seasta rakoili kesakoita sekä
muita kuvottavuuksia. Kauniita he olivat hetken katsella, mutta pinta
ei kestänyt kauaa.
Neito ei kuitenkaan ollut aikoihin
viihtynyt saarella. Keijut olivat käyneet pitkästyttäviksi
leikkikavereiksi. Niiden luomat unikuvat olivat toki kauniita, mutta
tyttö oli nähnyt ne jo tuhannet kerrat. Mikä tahansa alkaa maistua
puulta, kun aletaan lähestyä yliannostusta. Kukkapedin tuoksu oli
jo alkanut särkeä hänen päätään, eikä neidon enää tehnyt
mieli käpertyä siihen nukkumaan. Toisin kuin silloin pienenä,
hänen löydettyään saaren ihmeet. Silloin se kaikki oli tuntunut
täydelliseltä ja hän oli vannonut, ettei enää koskaan tahtoisi
palata ihmisten pariin. Niin paljon oli muuttunut siitä hetkestä.
Raukka ei enää tiennyt, mitä tekisi, ellei pian keksisi ratkaisua
loputtoman turhautuneeseen yksinäisyyteensä.
Tyttö havahtui mietteistään
huomatessaan veneen, joka ajelehti pienen matkan päässä rannasta.
Ne eivät koskaan tulleet turhan lähelle, sillä kaikki tiesivät
saaren olevan lumottu. Jotkut rohkeat pysähtyivät silti turvallisen
matkan päähän tarkastelemaan myyttien verhoamaa näkymää.
Toisinaan hän mietti, olivatko jotkut noista ihmisistä tulleet
nähneeksi hänen hahmonsa rannalla. Tuo yksikin palasi aina samaan
kohtaan tuijottamaan. Saaren neito piiloutui varmuuden vuoksi
kaislikkoon, ettei yksinäinen hahmo huomaisi häntä. Hän itse
kyllä tunnisti tulijan olemuksen liiankin hyvin. Jokin hänen
ihmisrinnassaan rinnassa alkoi hakata. Tyttö muisti etäisesti sen
olevan jotain olennaista, mutta eipä keijujen keskellä kasvaneena
hirveästi voi muistaa ihmisen anatomiasta.
Mies veneessä ei neidon mielestä
ollut koskaan vaikuttanut kuvottavalta. Ehkä se oli niitä
yksilöitä, jotka kätkeytyivät ehostukseen ja kaunopuheisuuteen.
Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut menemään lähemmäs totuutta
selvittääkseen. Keijut olivat kertoneet jonkun joskus sillä tavoin
tehneen, eikä siinä ollut käynyt hyvin. Tarinoiden tyttö oli
kurkotellut kiellekkeeltä kaunista nuorukaista ja kun tämä oli
hymyillyt, oli paljastunut rivi mätiä hampaita. Neitoraukka oli
säikähtänyt niin, että oli tippunut kiellekkeeltä suoraan surman
suuhun.
Tämä vieras ei ollut koskaan
yrittänyt houkutella häntä luokseen, jonka vuoksi tyttö epäili,
oliko mies nähnyt häntä ollenkaan. Sitten olisi kuitenkin
kummallista, että hän palasi aina siihen samaan paikkaan. Eihän
siellä ollut muuta kuin unihiekkaa, kaisloja ja muutama kallio.
Sellaisia varmaankin löytyisi ihmisten maailmastakin. Ei tyttö toki
voinut täysin varma olla, mutta niin hän uskalsi epäillä.
Viisampaa olisi saaren neidon ehkä
ollut vaihtaa maisemaa, mutta päänsä sisäisistä
varoituskuiskeista huolimatta hän palasi joka ilta istumaan siihen
samaan hiekkaan. Syitä hän oli päässään keksinyt lukemattomia,
mutta ne olivat kaikki loppujen lopuksi vain harhaa. Hän tiesi
itsekin kiintyneensä liiaksi tuohon salaperäiseen seilaajaan. Tieto
oli säikäyttänyt neidon eräänä iltana, kun hän oli istuksinut
siinä sumun ympäröimänä. Säikähdyksissään hän oli tarttunut
kiveen ja heittänyt sen kohti venettä. Se oli molskahtanut muutaman
jalan päähän paatista, kuten oli tarkoituskin. Ei hän miehelle
pahaa ollut halunnut, vain säikäyttää. Se olikin tehonnut, sillä
seilaaja oli kääntänyt nokkansa kohti vastarantaa, eikä hänestä
ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Siitä neito oli tullut
hyvin surulliseksi. Saareen kyllästyneenä ja ainoan mahdollisen
ulospääsynsä menettäneenä, hän oli harkinnut heittäytyvänsä
aaltojen vietäväksi. Sellaiseen epätoivoisuuteen ryhtyääkseen
neito oli kuitenkin ollut liian järkevä ja oli sen sijaan keksinyt
muuta puuhasteltavaa saarella. Tuntuihan se vähän tyhjältä, mutta
ei hänellä muutakaan ollut.
Neito oli kuitenkin varmuuden vuoksi
palannut joka ilta rannalle istumaan ja erään kerran yksinäinen
olikin jälleen nähnyt tutun paatin horisontissa. Ilostaan
huolimatta hän oli kuitenkin vain istunut hiljaa, eikä tehnyt
elettäkään huitoakseen tulijaa lähemmäs. Tällä kertaa tyttö
kuitenkin piti kätensä visusti sylissään, ettei vain
vahingossakaan tulisi heitelleeksi murikoita. Olo saaren asukin
sisällä oli ollut kovin levoton ja hän oli melkein tullut
huutaneeksi, mutta viime hetkellä läiskäisi kätensä suunsa
peitoksi.
Sillä hetkellä neidon mieleen oli
palannut eräs tarina, jonka keijut olivat vuosia sitten hänen
korvaansa supattaneet iltasaduksi. Kuten miltei kaikissa niissä, oli
siinäkin ollut kaunis prinsessa linnassaan. Valtakuntaan oli tullut
vieraileva prinssi pyytämään prinsessan kättä. Prinssi ei
kuitenkaan halunnut tarttua kenenkään sellaisen käteen, joka ei
häntä aidosti rakastanut. Prinsessa raukka ei kuitenkaan osannut
sanoa r-kirjainta, jonka vuoksi prinssi melkein joutui lähtemään
pää riipuksissa kotiinsa. Viime hetkellä linnanneito oli kuitenkin
oppinut sanomaan sanan ”rakastan” ja pari oli päässyt
viettämään häitä.
Tyttö osasi hokea ”rakastan”-sanaa
vaikka viisikymmentä kertaa, muttei siltikään saanut sanaa
suustaan istuessaan siinä tyynen meren rannalla. Mitähän kaikkea
mokomasta hihkumisesta voisikaan seurata? Hän ei tiennyt kenenkään
koskaan poistuneen saarelta ja pelkäsi, että kenties meri
raivostuisi niin julkeasta toiveesta ja kippaisi miehen veneen nurin.
Merihän hänet oli kerran kantanut saarelle, vaikka olisi voinut
niellä syvyyksiinsä. Ei osoittaisi kovinkaan suurta kiitollisuutta
haluta pois sellaisen jälkeen.
Ei hän kuitenkaan voisi siinäkään
ikuisesti istua. Jotain olisi tehtävä. Etenkin, kun raukka ymmärsi,
että ilta illalta mies pysähtyi aina vain kauemmas ja kauemmas
saaresta. Pian hän ei enää kuulisi saaren neidon huutoa, vaikka
tyttö miten kiljuisi. Neito miltei huudahti tuskasta ajatellessaan
sitä vaihtoehtoa. Silloin hän voisi saman tien antaa keijuille
luvan tehdä sen, mitä he olivat koko ajan häntä varten
kaavailleet. Ne eivät nimittäin olleet kasvattaneet häntä
suinkaan vain huvin vuoksi. Kerran sadassa vuodessa satuolennot
pelastivat hukkuvan pienen tytön hädästä ja toivat saarelleen,
jotta tästä voitaisiin jonakin päivänä kruunata keijujen
kuningatar. Kruunun saatuaan tyttö voisi toimia porttina saaren ja
todellisen maailman välillä, muttei olisi enää ihminen, eikä
enää koskaan voisi palata heidän luokseen lopullisesti. Sen
jälkeen hänen sydämensä olisi ikuisiksi ajoiksi naulattuna
Avaloniin.
Huolimatta noista kamalista kuvista,
tyttö antoi veneen jälleen mennä. Sen lipuessa horisonttiin hän
kuitenkin ymmärsi, ettei niin voinut jatkua enää kauaa. Keijut
kävivät päivä päivältä kärsimättömimmiksi ja venekin lipui
joka ilta kauemmaksi. Eihän hän toki tiennyt, ottaisiko seilaaja
häntä edes kyytinsä tai vilkaisisiko edes toista kertaa, mutta jos
hän aikoisi yrittää, niin se olisi tehtävä pian. Yksikin
kuunkiero olisi liikaa. Mielessään hän näki itsensä
huiskuttamassa ja huutamassa, eikä hän voinut estää itseään
hymyilemästä hieman. Julma totuus kuitenkin oli, että mikäli hän
ei pian onnistuisi siirtämään kuvitelmaansa todellisuuteen, se
jäisi ikuisiksi ajoiksi vain pumpuliseksi unikuvaksi mielen
perukoille. Sen jälkeen hän voisi viekotella saarelleen vaikka
tuhansia tulijoita, mutta yksikään heistä ei voisi enää viedä
raukkaa saarelta lopullisesti. Kuningattaren suudelmakin merkitsisi
kuolevaiselle vain kuolemaa. Sellaista hirvittävää lahjaa hän ei
voisi kenellekään antaa, vaan loppujen lopuksi kuihtuisi kylmälle
kukkaisvaltaistuimelleen. Niin hän muuttuisi vain murheelliseksi
saduksi hänet kasvattaneiden keijujen muistoihin.