Sisaren pianonsoitto raastoi Winona
Macnairin korvia tytön yrittäessä tyhjentää mieltään. Ei
Dorianen taidoissa vikaa ollut, mutta mokoma valitusvirsi ei suinkaan
saanut hänen ajatuksiaan pois isänsä oikeudenkäynnistä. Winona
saattoi lukea kaksoissisarensa ajatuksia improvisoidusta
sävellyksestä. Kappale oli alkanut pelosta ja lievästä
mollivoittoisuudesta, mutta pikkuhiljaa se oli edennyt pahemman
laatuiseen ahdistukseen ellei suoranaiseen paniikkiin.
”Voisitko sinä mitenkään lopettaa
tuota pimputusta? Se särkee korviani”, Winona sähähti tultuaan
siihen tulokseen, että kappale riipaisi aivan liian läheltä.
”Ehkä parempi niin”, sisar
huokaisi iskien soittimen kannen kiinni,
”en kuitenkaan saa mitään järkevää
aikaan. Näin pahassa ahdistuksessa en saa mistään kiinni. Lievä
melankolisuus on aina hyväksi säveltäessä, mutta tällaisesta
luita ja ytimiä kalvavasta ahdistuksesta tulee vain rumaa jälkeä.”
”Suoraan sanottuna en ole hirveän
kiinnostunut sinun sävellyksistäsi juuri nyt. Jos et satu
muistamaan niin isämme istuu juuri oikeudessa vastaamassa useiden
satojen henkilönkuvatusten murhista, kidutuksista ja herra ties
mistä muusta!”
”Tietenkin minä muistan. Yritän
vain kehitellä muuta puhuttavaa”, Doriane totesi pyöritellen
mustanruskeita kiharoitaan hermostuneesti etusormensa ympärille.
”Minä en helvetti jaksa tätä!”,
Winona parahti tuskastuneena ponkaisten vauhdilla ylös nojatuolista
ja suunnaten kylpyhuoneeseen.
”Mitä sinä nyt?” sisar vielä
huusi perään.
Winonan ahdistuksen sietokyvyn raja oli
juuri ylittynyt, eikä hän todellakaan sillä hetkellä kokenut
tarpeelliseksi selitellä sisarelleen mielenliikeitään. Nuorta
naista kiinnosti sillä hetkellä ainoastaan pääsy kylpyhuoneeseen
ja peilikaapille, jossa odottaisi nopea pääsylippu hetkelliseen
selkeyteen. Pois välähdyksittäin vaihtuvista kauhukuvista, jotka
muistuttivat vähemmän loistavan tulevaisuuden uhkaavasta
vaihtoehdosta. Kauan ihmisten halveksuvista katseista, isän
ankeuttajan suudelman jäljiltä tyhjästä katseesta ja poltetusta
Macnairin suvun kartanosta.
Kylpyhuoneeseen päästyään avasi
Winona kaappinsa ovet suorastaan liioitellun raivoisasti, kaivaen
lukuisten meikkilaukkujen alta suurehkon keittiöveitsen. Tytön olo
helpottui reilusti jo hänen huomatessaan pelastuksen olevan siellä
missä sen pitikin. Kääntäessään kullatusta hanasta veden
valumaan kylpyammeeseen, tiesi hän helpotuksen olevan enää
muutaman sekunnin päässä. Muutama hetki ja mielessä olisi edes
jonkinasteinen selkeys.
Astuessaan haaleaan kylpyveteen Winona
kuuli kylpyhuoneen oven avautuvan takanaan. Hän ei ollut muistanut
ahdistuksessaan lukita sitä. Oli sanomattakin selvää, että tulija
oli Doriane, sillä kaksosten äiti oli isän kanssa oikeudessa,
sisar Ofelia poikaystävällään Erniellä ja Antonio-veli
lukkiutuneena kirjojensa pariin viidenteen kerrokseen. Winona ei
kuitenkaan säikähtänyt, sillä kaksoissisar kyllä tiesi hänen
kyseenalaisesta tavastaan purkaa ahdistustaan. Ei Doriane sitä
hyvällä katsonut, mutta eipä hänellä suuremmin ollut siihen
sanomistakaan. Saarnata tyttö saattoi, muttei hän sillä suuremmin
mitään saavuttaisi.
”Winona, älä viitsi. Tuo ei auta
mitään”, sisar huokaisi.
”Ja kuka sinä olet minua
komentelemaan?” puhuteltu kysyi viileästi asettautuessaan
ammeeseen.
”Sanoin vain, ettei tuo hyödytä
sinua juurikaan.”
”Sinäkö sen luulet tietäväsi?
Sinun ihossasi ei tieteeksäni ole arven arpea, joten sinulla ei
taida olla hajuakaan siitä mitä puhut. Ota veitsi käteen ja testaa
itse ennen kuin tulet minulle sanomaan yhtään mitään”,
vaaleaverikkö tiuskaisti napaten teräaseen lavuaarin reunalta.
”Mitä pelleilyä! Millä logiikalla
itsensä ruumiillinen satuttaminen parantaisi henkistä oloa yhtään,
senkin typerys? Saat vaivasi palkaksi vain rumat jäljet ja –”
Doriane keskeytti lauseensa
huomatessaan sisarensa kumartuneen veitsen kanssa sisäreisilleen ja
viiltäen hänen nenänsä edessä vanhojen arpien vierelle uuden
ruman viillon. Tummaverikön teki selvästikin pahaa katsoa Winonan
vertavaluvaa reittä. Doriane kun ei ollut koskaan ymmärtänyt
itsensä viiltämistä yhtään missään tilanteessa. Winona
oikeastaan piti sitä sangen hyvänä asiana. Sisar kun voisi
suhtautua asiaan kuten hänen typerät taiteilijaystävänsä. Ne
idiootit kirjoittivat jopa runoja marmoriselle iholle valuvasta
elämännesteestä kuin se olisi traaginenkin asia. Winona nauroi
mokomille aivottomille haihattelijoille. Rumassa aukinaisessa ihossa
ja siinä tykyttävässä kivussa ei ollut mitään romantisoimisen
arvoista. Positiivisen sanan saattoi sanoa vain siitä helpotuksen
tunteesta, joka levisi kehoon kivun korvatessa ahdistuksen.
”Onko sinun aivan pakko harrastaa
tuota minun nenäni edessä?” sisar kysyi inhoten, katse edelleen
Winonan reisissä.
”Itsepä tungit tänne katsomaan.
Jospa nyt olisit oppinut jotain ja menisit vaikka hakemaan laukustasi
itsellesi tupakan. Voisit tarjota minullekin. Viskiäkään en panisi
pahakseni”, Winona kehotti virnistäen ilottomasti.
Hetken sisar vielä tuijotti Winonaa
järkyttyneenä, mutta poistui sitten sanaakaan sanomatta. Dorianen
kasvoilta kuvastuneen säikähdyksen Winona kyllä ymmärsi. Hän ei
mahtanut olla kovinkaan viehättävä näky arpineen veren
hailakanpunaiseksi värjäämässä kylpyvedessä. Noita tiesi
näyttävänsä sillä hetkellä muutenkin kamalalta. Joku tytön
tilanteesta tietämätön saattaisi luulla hänen kärsivän
anemiasta. Silmänaluset olivat viime viikkoina saanet varsin tumman
sävyn, kun taas muu iho oli muuttunut kelmeän kalpeaksi. Laihtuakin
hän oli saattanut. Winona ei ollut kiinnittänyt mokomaan asiaan
huomiota ahdingossaan. Syömättömyys tuntui varsin pieneltä
murheelta verrattuna perheen aseman romahtamiseen ja isän
todennäköiseen vankilatuomioon, pahimmillaan ankeuttajan
suudelmaan.
Juomisen suhteen ei ollut suinkaan
ollut samaa ongelmaa. Sherry, vodka ja viski olivat maistuneet niin
Winonalle kuin Dorianellekin varsin hyvin viime päivinä. Heidän
äitinsäkään ei ollut suuremmin jaksanut välittää tytärtensä
juomistahdista. Hän oli aivan liian rikkinäinen kyetäkseen
huolehtimaan toisten asioista. Winonan täytyi kyllä ihmetellä
miksi, sillä isä ei ollut koskaan suuremmin huomioinut
hiirulaisvaimoaan.
Ofelia ja Antonio käsittelivät
myöskin surua omalla tavallaan. Antonio luki paljon normaalistikin
ja nyt hän tuntui paneutuvan opintoihinsa entistä ahkerammin. Ehkä
se olisi hyväkin. Jos ei muuta, niin hän ainakin turvaisi
tulevaisuutensa ahkeralla opiskelulla. Lisäksi hän pysyisi poissa
kaksostyttöjen jaloista. Winonalla nimittäin toisinaan meni hermot
veljensä viisasteluun ja pseudoviisauteen. Näissä olosuhteissa
veljen muka-älykkäät kommentit tuntuivat vain entistä
raivostuttavammilta.
Ofelia puolestaan istui
korpinkynteläisen poikaystävänsä luona kaiket illat. Kai sisar
sai nysvämiehestään jotain iloa revityksi irti. Tosin Ofelia oli
tullut itsekin hieman äitiinsä tylsyytensä puolesta.
Valitettavasti hän ei ollut perinyt rouva Macnairin
hiirulaismaisuutta vaan jaksoi valittaa Dorianelle ja Winonalle
heidän juomisestaan ja tihentyneestä tupakoimistahdistaan. Hänenkin
poissaolonsa oli siis loppujen lopuksi vain etu.
Winona tunsi olonsa jälleen hieman
paremmaksi astellessan olohuoneeseen ja huomatessaan, että Doriane
oli todella kaivanut esiin jälleen uuden viskipullon ja muutaman
savukkeen. Ilta tulisi olemaan huomattavasti rauhallisempi kuin
päivä. Winonan reisiä tosin vihloi edelleen, mutta se oli pieni
hinta selvemmästä päästä.
”Heillä kestää oikeudessa
pitkään”, Doriane totesi.
”Enkä suoranaisesti ihmettele. Lista
isän rikoksista ei ole mitenkään lyhyt. Etenkään kun hän ei
vain lopettanut niitä kuraverispaskoja vaikkapa Nottin tapaan vaan
hoiti työn hieman yksityiskohtaisemmin.”
”Minä en kyllä ymmärrä, miten
tässä pääsi käymään näin. Pimeyden lordi oli niin vahva ja
sitten yhtäkkiä jostain tulee Harry Potter, joka murskaa hänet
kuin torakan. Kuvittele, meidän ikäisemme poika, joka ei ainakaan
kouluaikanaan osoittanut minkäänlaisia erityiskykyjä! Mitä oikein
tapahtui? Minä en saata ymmärtää. Olen kyllä kuullut tarinan
seljasauvasta, hirnyrkeistä ja siitä kaikesta muusta, mutta en
siltikään ymmärrä. Miten kukaan ei äkännyt kuinka paljon hän
loppujen lopuksi tiesi? Miten kukaan ei saanut tapetuksi sitä
nulikkaa ajoissa?” Doriane parahti alkaen nyyhkyttää
lohduttomasti.
”Kukaan meistä ei ymmärrä sitä.
Mutta emme saa luovuttaa. Potter saastaisine jästiystävineen ei
vaan yksinkertaisesti voi pysyä huipulla kovinkaan kauaa. Meille on
pienestä asti kerrottu, kuinka alhaisella tasolla kuraveristen
älykkyys ja taikuus on. Eivät he kykene kauaa vallan kahvassa
roikkumaan. Mokoma järjestelmä kuihtuu kasaan muutamassa vuodessa,
jolloin voimme jälleen päästä oikeutettuun asemaamme.”
”Minä en tiedä, Winona. Minusta
tuntuu, että tämä on alku jollekin täysin uudelle ja vieraalle,
emmekä me todellakaan ole osa sitä. Tämä on niin pelottavaa. Kun
Potter ystävineen voitti, kun kuulin heidän voitonpuheensa ja näin
tavat jolla he toimivat... Winona tiedätkö, minä olen alkanut
epäillä. Mitä jos meidän oppimme ovatkin ne väärät? Jos
kuraveriset todella ovatkin samalla tasolla kanssamme? Tiedän, että
se kuullostaa järjettömältä, mutta mikä muu selittäisi heidän
voittonsa? Minä en keksi mitään muuta selitystä. Valitettavasti
monet jästisyntyiset – se kamala Grangerkin – ovat osoittaneet
kiistatonta älykkyyttä toimissaan Pimeyden lordia vastaan.”
Hetkeen Winona ei voinut kuin tuijottaa
Dorianea. Hänestä oli käsittämätöntä, että kuraveristen
propaganda oli onnistunut tekemään pesän hänen oman sisarensakin
mieleen. Kuinka toinen saattoi olla niin tyhmä, että kyseenalaisti
monta tuhatta vuotta vanhat opit vain jonkun Dumbledoren
suunnitteleman, valitettavasti onnistuneen metkun, tähden?
Kuraveriset eivät siinä suunnitelmassa olleet olleet millään
tavalla osallisena. Edesmennyt rehtori oli vain tahtonut saada kaiken
näyttämään siltä, että hänen kuvottava utopiansa keskenään
pariutuvien velhojen ja jästien valtakunnasta kävisi toteen.
Toivuttuaan sokistaan ei Winona osannut
reagoida muutoin kuin läimäyttämällä sisartaan suoraan poskelle.
Edes kuultuaan tytön parkaisun ja huomattuaan tämän poskille
nousseet kyyneleet, ei Winona katunut tekoaan. Sanojensa johdosta
Doriane olisi ansainnut pahempaakin. Jos tyttöjen isä olisi
paikalla, olisi Doriane saanut tältä kunnolla selkään, eikä vain
säälittävää läimäystä poskelle.
”Kuinka olet saattanut antaa
tuollaisten ajatusten edes käväistä mielessäsi? Typerä letukka,
eivätkö suvun arvot ja kunnia merkitse sinulle mitään! Oletko
sinä saman tien heittämässä lokaan kaikkea oppimaamme, kun
ensimmäinen vastoinkäyminen koittaa?” Winona huusi raivoisasti,
jäisissä silmissä tulisuutta jota ei uskoisi sellaisissa voivan
nähdä.
”Minä vain hyväksyn tosi asiat.
Nythän tilanne on selvästikin -”
”Tytöt, rauhoittukaa! Äiti palasi!”
keskeytti Antonion hermostunut huuto ovelta.
Kumpikin kaksosista hiljeni sen
seurauksena. Tieto isän oikeudenkäynnistä oli sillä hetkellä
tärkeämpi kuin sisarusten välinen poliittinen väittely. Noiden
käräjien tulos määrittäisi huomattavan osan heidän
tulevaisuudestaan. Siksipä Winona tunsi ahdistuksen jälleen
nousevan pintaan. Hänen täytyisi äkkiä päästä kuulemaan tulos.
Niinpä hän nyökkäsi, seuraten
sitten sisarensa kanssa veljeään toisesta kerroksesta tummapuisia
portaita marmoriaulaan. Siellä seisoi tosiaankin pienikokoinen, jo
hieman harmaantunut ja vielä normaaliakin surkeamman näköinen
rouva Macnair. Winona saattoi lukea hänen kasvoiltaan, ettei
oikeudenkäynti ollut mennyt aivan nappiin. Toisaalta nainen ei
kuitenkaan vaikuttanut hirvittävän järkyttyneeltä, joten pahin
mahdollinen ei ollut tapahtunut. Heidän isänsä ei ollut saanut
ankeuttajan suudelmaa.
”Äiti, mitä tapahtui? Onko isä
vankilassa?” Doriane kysyi ääni väristen.
”Isänne on kyllä vankilassa. Hän
sai kymmenen vuotta eli ei juuri enempää mihin pyrimme. Matkaan
tuli kuitenkin eräs mutka, joka vaikeuttaa asioitamme
tulevaisuudessa jonkin verran”, rouva Macnair aloitti ja kaikki
sisarusparven paikalla olevat jäsenet ymmärsivät viimeistään
silloin, että jotain oli mennyt vikaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan
keksinyt mitä se saattoi olla, kerran hiedän isänsä istui
turvallisesti vankilassa.
”Muistatte varmaan, kun kerroin
lahjoneeni tuomarin. Lupasin hänelle sodalta pelastuneet säästömme.
Hän tuli kuitenkin ennen oikeudenkäyntiä ilmoittamaan minulle,
ettei olekaan tyytyväinen tuohon summaan joten – joten minä
jouduin lupaamaan hänelle lisää.”
”Mutta eihän meillä ole mistä
antaa! Arvotavaroistammekin jouduimme myymään suurimman osan
saadaksemme tuomarille riittävän summan kasaan!” Antonio
äimisteli.
”Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja.
Minun oli tehtävä ainut, mitä enää saatoin. Ymmärrätte
varmaan, että muussa tapauksessa isäänne olisi todennäköisesti
suudeltu. Meillähän on omaisuutta yhä, nimittäin tämän kartanon
muodossa. Kun myyn kartanon, saan annetuksi tuomarille hänen
pyytämänsä summan ja voimme lisäksi ostaa jonkun pienen
maalaiskartanon jonne asettua asumaan. Toisaalta on ehkä parempikin
niin, ettemme joudu keskelle tätä hullunmyllyä. Muutamme jonnekin
aivan muualle ja otamme vaikka minun tytönimeni käyttöön.
Tarpeeksi syrjäisellä maaseudulla emme tule välttämättä
tunnistetuksi ja voimme elää kutakuinkin normaalia elämää.”
”Sinä typerä luuska menit myymään
meidän sukukartanomme!” Winona rääkäisi epäuskoisena.
”Winona! Älä nimittele äitiä”,
Antonio varoitti.
”Minulla ei ollut vaihtoehtoja -”,
rouva Macnair piipitti.
”Sinulla ei ollut vaihtoehtoja! Olisi
ehkä ollut jos et olisi tuollainen aivoton typerys!”
”Winona, annahan olla! En minäkään
ole uutisesta iloinen, mutta äiti teki parhaansa. Ei hän
varmaankaan olisi voinut tilanteessa juuri muuta. Vai tuleeko
mieleesi joku keino?” Winonan veli tiukkasi.
”No, hänhän on ihan sievä nainen
iästään huolimatta! Hänellä olisi ollut muutakin tarjottavaa
kuin kartano!” sisar huudahti.
”Kuinka sinä uskallat? Ehdotatko
sinä, että äitisi arvokkaana aatelisrouvana kauppaisi itseään
jollekin tuomarille, jonka verisäädystä meillä ei ole mitään
hajua!”
”Toisinaan tärkeiden asioiden vuoksi
on tehtävä epämiellyttäviäkin ratkaisuja. Mitä meinasitte sanoa
isälle? Että kotiin palatessaan hän pääsee muuttamaan mukavaan
pikku maalaistönöön?” Winona tuhahti halveksuvasti.
”Isä kyllä ymmärtää”, Antonio
totesi vältellen sisarensa pilkallista katsetta.
”Niinkö luulet? Ymmärtää varmasti
satoja vuosia vanhan sukukartanon myymisen! Te olette kummatkin
suuria idiootteja! Minä pesen käteni tästä! Minä en ole mukana
tässä älyttömyydessä ja te pidätte huolen, että isä myös
tietää sen. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän palatessaan
sinkoaisi niskoihinne muutaman kidutuskirouksen ja minun täytyy
sanoa, että sen te ansaitsettekin!” vaaleaverikkö huudahti
poistuen sitten mielenosoituksellisesti paikalta.
Raivostuneena Winona säntäsi
lähimpään yksityiseen tilaan, joka oli toisen kerroksen
kylpyhuone. Se samainen, jossa hän oli hetki sitten purkanut
ahdistustaan kyseenalaisin keinoin. Tyttöä ahdisti edelleen, mutta
itsensä viiltämisen sijasta hän paiskasi lipaston päällä
lojuvan, veren tahriman veitsen täydellä voimalla kylpyammeeseen.
Tähän tilanteeseen eivät verijäljet auttaisi. Hänen
tämänhetkisessä asemassaan ei auttanut istuksia kylpyammeessa
nirhaamassa sisäreisiä tylsällä veitsellä. Tunne kontrollin
säilyttämisestä ei ratkaisi mitään. Ongelmassa piti porautua
syvemmälle. Olisi tehtävä jotakin velhomaailman vääristymiselle.
Järjestelmä kyllä tulisi kaatumaan muutamassa vuodessa
kuraveristen taitamattomuuteen, mutta siihen mennessä he olisivat
voineet saada pahaa jälkeä aikaan. Etenkin kun puhdasveriseen
aristokratiaan oli jäänyt jäljelle melkeinpä vain
heikkoluontoisia, saamattomia yksilöitä.
Aatetta täytyi jatkaa, jos ei muuten,
niin maanalaisena liikkeenä. Toki tähtäimessä olisi nouseminen
korkeammalle, mutta vasta resurssien riittäessä siihen.
Valitettavasti melkein kaikki johtamistaitoisimmat kuolonsyöjät
olivat kaatuneet sodassa tai viruivat Azkabanissa. Enää oli
jäljellä pelkureita ja Winonan oma sukupolvi, jonka edustajista
suurin osa oli hänen veljensä kaltaisia saamattomia typeryksiä.
Tytön kädet suorastaan tärisivät
raivosta hänen ajatellessaan moisia idiootteja, jotka mahdollisesti
vain pilaisivat koko liikkeen törttöilyllään. Katsoessaan itseään
peilistä hän näki paljon potentiaalisemman johtajan. Winona oli
pienikokoinen, siro, sekä hyvin viattoman näköinen, mutta
ulkokuori ei kertonut paljoakaan siitä, mitä hän todella oli.
Hauraassa ruumiissa asui vahva ja terävä mieli, jota hänen
olemukseltaan karskimmat läheisensä eivät kyenneet peittoamaan.
Mokomat säälittävät pelkuriraukat
tulisivat vielä toimimaan hänen käskystään. Winona tulisi
värväämään heidät riveihinsä ja johtamaan vastarintaliikettä
sellaisin elkein, että hänen isänsä halkeaisi ylpeydestä.
Jonakin päivänä hän tulisi vielä marssimaan Azkabaniin ja
hakemaan isänsä tovereineen joukkoihinsa. Mutta siihen olisi vielä
paljon matkaa ja tytön täytyisi olla kärsivällinen. Winonan
pitäisi kestää veljensä ja tämän ystävien idioottimaisuutta
pyrkien voittamaan nämä puolelleen. Hänen pitäisi järjestää
heille salainen kokoontumispaikka ja toimintasuunnitelma ainakin
muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Se kaikki tulisi olemaan erittäin
vaikeaa nyt, kun hänen perhettään tarkkailtiin erityisesti, mutta
hän uskoi kyllä pystyvänsä vaadittuun.
Ainakin Winonan olisi yritettävä. Hän
oli jo saanut hieman esimakua siitä, mitä elämä kuraveristen
alaisuudessa tulisi olemaan. Aatelisnoita ei kestäisi saastojen
ylenkatsontaa ja alhaista yhteiskunnallista asemaa kovin kauaa. Ei
ainakaan ilman toivoa.
Nimenomaan sitä hän oli nyt luomassa.
Valoa tunnelin päähän, pientä salaista, vaikkakin kivistä polkua
pois hirmuhallinnosta. Pimeyden lordin unelma ei ollut kuollut hänen
mukanaan. Se eli vielä muutamissa ylhäisön jäsenissä ja se
riitti hyvin näin alkuun. Vaikka Lordi itse ei ollut sitä näkemässä
niin jonakin päivänä taikaministeriön irvikuvan paikalla seisoisi
hallintolaitos, josta koskaan aikaisemmin ei oltu uskallettu
unelmoidakaan. Taitelu täysin puhtaan velhoyhteisöstä ei ollut
vielä päättynyt. Saattoi hyvinkin olla, että se oli vasta päässyt
alkuun.
Kaipuutani kotiin
en saa näkymään lauseissa
En tunteiden haurasta kauneutta
kuin kliseisinä turhakkeina
Sinua en osaa sanoiksi pukea
rosopintaista rujoutta
terälehtiä tuhkassa
Huuleni tikanneena
en osaa kertoa
vihasi käärinliinan
kuristavan
tukahduttavan
tunteeni kaksisuuntaiset
Mutta huolimatta näistä kuolinkivuista
pelkään liikaa pelastumista
Älä ota lähemmäs
mutta ajattele minua
Kolmen vuoden ikuisuustoiveet
yhä kummittelevat
mieleni rauniolla koputtelevat
särkyneitä ikkunoita
ja sumuiset nummet
vain kuulevat
keskeneräiset kappaleet
sävelettömät irvikuvat
yksinäisyys
ei tänään ole kaunista
Noin mustavalkoisena
en itseäni näe
sanat vääristävät
eivät ymmärrä
Ja kyllä, loisena minussa
pesii monia kitumia
ja eilinen onnettomuus
romantisoituna paholaisena
Se leimansa iski
vaatteideni alle
piiloon teiltä
selvempänä itselleni
Mutta onneton en ole
sitä niin en muotoilisi
nurinkurin
eilistä parempi
onnellisempi
on tämän päivän kipu
