Orjantappurakruunun jalokivi

Ystäväni ja lukijani Hannabellan toivomuksesta teksti oman fantasiakirjani hahmosta Phoenixista.

***

Tunkkaisenmakea haju täytti nuoren haltianaisen sieraimet hänen astellessaan natisevia, jo melkein lahoja portaita majatalontapaisen yläkertaan. Naisenalku tunsi pienehkön rakennuksen kuin omat taskunsa, sillä oli vielä vuosi sitten kutsunut sitä kodintapaiseksi. Minkään sortin asiakas Phoenix ei kuitenkaan ollut ollut, vaan teki toisinaan töitä rouva Atkinssille. Useiden muiden köyhien satamakaupungin tyttöjen tapaan ei tummaverikölläkään ollut varaa tinkiä työn laadusta. Jokainen Seireeninkutsuun pyrkivä tyttö ymmärsi kyllä, minkälaista työtä oli menossa hakemaan. Majatalo ei ollut vaarallinen kuten esimerkiksi muutaman korttelin päässä sijaitseva Kuolemavalot, mutta sitä ei missään nimessä voinut kutsua kunnialliseksi. Eipä sitä voinut sanoa henkilökunnastkaan. Tyttöjen tehtävänä oli nimittäin levittää haaransa kulloisellekin asiakkaalle. Mistään mukavasta tarjoilijantyöstä oli turha unelmoidakaan.

Phoenix oli saapunut ensimmäistä kertaa Seireeninkutsuun ollessaan neljätoistavuotias. Sitä ennen hän oli toiminut keittiöapulaisena eräässä kapakassa ruokapalkalla. Jäätyään kiinni emännän meripihkariipuksen varastamisesta tyttö heitettiin kadulle, josta rouva Atkins oli sitten löytänyt keijukaismaisen haltiatytön. Varmasti jo tuolloin, tarjotessaan hänelle tiskaajan paikkaa, oli rouva Atkinssilla ollut mielessä aivan toisenlainen työ. Ensin Phoenixin oli kuitenkin täytynyt nähdä miten arki majatalossa kulki. Toisinaan näkyvilläkin paikoilla irstailevat portot asiakkaineen eivät olleet säikäyttäneet Phoenixia edes ensimmäisinä päivinään. Pahamaineisessa satamakaupungissa asuvana hän oli jo tottunut kaikkeen.

Vuosi sitten Phoenix oli ollut majatalon suosituimpia naisia. Asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Nuori nainen ei enää työskennellyt rouva Atkinssilla, sillä aivan toisenlaiset työt olivat vieneet hänet mukanaan. Hän oli saanut paikan Hiljaisiksi bansheiksi itseään kutsuvien rikollisten keskuudesta. Ei ollut mitenkään harvinaista, että Turmionsalmessa nainen osasi käsitellä aseita. Oikeastaan se oli välttämätöntä, jos toivoi saavansa edes jossain määrin kunniallista kohtelua osakseen. Phoenix oli kuitenkin ollut aina suorastaan poikkeuksellisen taitava käsittelemään miekkaa ja erään kapakassa sattuneen nujakan seurauksena hän olikin saanut nykyisen työpaikankaltaisensa. Monikaan ei olisi pitänyt tytön työtehtäviä mukavina, sillä niihin kuului kapakoiden, majatalojen ja toisinaan myös onnettomien, läpikulkumatkalla olevien muukalaisten ryöstely. Verityöt eivät olleet Hiljaisten bansheiden pääasiallinen toimialue, mutta toisinaan niitäkin tehtiin. Phoenix ei voinut kieltää, etteikö verta olisi hieman roiskunut hänenkin käsilleen kuluneen vuoden aikana.

Katsellessaan nyt selvästikin fryji-kasvista valmistettua uutetta piipuissaan polttelevia entisiä työtovereitaan, oli Phoenix iloinen, että oli lähtenyt mokomasta halvasta porttolasta. Ei naisenalku pitänyt huoran työtä huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona, mutta olot majatalossa eivät olleet kummoiset. Saastaisuus paistoi tönöstä kilometrien päähän, eikä portoille tarjoiltava ruokakaan ollut mitään ensiluokkaista. Asiakkaatkaan eivät olleet aina miehiä komeimmasta päästä, mutta suosittu huora saattoi sentään jonkin verran vaikuttaa asiakkaisiinsa. Toki hyvällä portolla taso parani jo koventuneen hinnankin vuoksi.

Phoenixia puistatti eniten nähdä keittiöapulaisia, joiden olojen rinnalla rumimmankin porton elämä oli luksusta. Tiskaajat, lakaisijat ja muut melkein näkymättömät työntekijät joutuivat elämään muutamalla, monesti pilantuneella leivänkannikalla, eikä heillä ollut edes olkivuodetta, jolla nukkua. Tulisijan edessä saattoi lämmitellä kylminä öinä, muttei sekään taannut miellyttäviä nukkumishetkiä. Phoenix muisti oman aikansa tiskaajana ja heitti vaivihkaa läheiselle lakaisijatyttöselle kultakolikon. Nälkäisen, kadulla eläneen lapsen tapaan ei tyttö turhia kiitellyt vaan tarttui ahnaasti kiiltävään rahaan liasta mustilla käsillään.

Vain hetki sen jälkeen, kun tyttö oli mennyt matkoihinsa, käveli Phoenixin eteen humalaisin askelin kaksi porttoa, jotka nainen tunsi ennestään. Heidän nimensä olivat Liljana ja Muirgen. Kummastakaan haltia ei ollut suuremmin pitänyt tyttöjen ollessa röyhkeitä ja typeriä. Liljana nyt oli vielä jossain määrin sievä tuuheinen vaaleine tukkineen, mutta pyylevästä ja punanaamaisesta Muirgenista ei voinut sanoa samaa. Paitsi että jälkimmäinen oli ruma, hän oli myös äärimmäisen utelias. Silläkin hetkellä hän söi katseellaan Phoexin metallipanssarein suojattuja jäseniä, lanteilla roikkuvia tikareita ja eritoten niitä muutamaa kallista korua, jotka nainen oli saanut palkaksi töistään.

”Haltiatyttö on tullut takaisin. Meinasitko palata viemään meikän asiakkaat?” Muirgen sammalsi.

Sianlaisen avatessa suunsa myös väljähtäneeltä oluelta lemuava hengitys paljasti porton juoneen. Muirgen ei varmasti aavistanutkaan miten vastenmielinen hän sillä hetkellä Phoenixin silmissä oli. Humalainen käytös, päässä vähemmän viehättävästi seisovat silmät ja pahanhajuinen hengitys eivät pukeneet jo ennestään rumahkoa tyttöä.

”Ei pelkoa siitä, siskoseni. Mä ansaitsen nykyän hieman toisenlaisilla tavoilla”, Phoenix totesi hymyillen ylenkatseellisesti.

”Vai niin. Ollaankos sitä löydetty rikas rakastaja? Joku merirosvokapteeniko?” Liljana naurahti.

”Voi sitä tienata muillakin tavoilla kuin miellyttämällä miestä. Vai luuletteko merirosvokapteenin pukevan naisensa panssareihin?”

Phoenixia huvitti entisten työtovereidensa hidasjärkisyys. Alamaailman eliitti ei halunnut peitellä rakastajattariensa avuja raskailla suojilla. Noille onnekkaille naisille lahjoitettiin kalliista kankaista ommeltuja pukuja, jotka parhaimmillaan kilpailivat jopa herttuattarien leninkien kanssa. Aina sen mukaan, mihin miehellä oli varaa. Harvat turhaan kitsastelivat naistensa pukemisessa. Esimerkiksi merirosvokapteeneille rakastajat olivat verrattavissa laivoihin. Mitä koreampi, sen parempi. Jos rakastajatteren kauneutta ylistettiin jopa Turmionsalmen perimmäisissä kapakoissa, saattoi olla varma, että omakin nimi tuli hieman tunnetummaksi satamakaupungin pimeillä kujilla.

”Mistä sinä sitten nuo helyt olet hankkinut?” Muirgen tiukkasi. Paksukainen näytti saaneen tarpeekseen tuloksettomasta pähkäilystä.

”Se ei oikeastaan kuulu sulle ollenkaan. Mä en ole täällä vastaamassa teille mistään. Pomo lähetti mut emännän puheille”, Phoenix tuhahti.

Haltian entiset työtoverit nyökkäsivät hölmistyneinä, osaamatta selvästikään vastata muuta tylyyn kehotukseen. Phoenix tiesi, millä tavoin porttolassa hänestä moisen ylenkatsonnan jälkeen puhuttaisiin, mutta suuremmin nainen ei siitä jaksanut välittää. Jo elellessään majatalossa Phoenix oli tuntenut itsensä paremmaksi vähä-älyisiin huoriin verrattuna. Hänellä ei ollut ollut suuremmin ystäviä Seireeninkutsussa, mutta eipä hän sellaisia kaivannutkaan mokomista typeryksistä. Vielä vähemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut nähdä entisten työtovereidensa naamoja kuin jos välttämättä halusi.

”Ah, se olet todella sinä, haltiatyttö! Kovin kummallisessa varustuksessa tosiaan, kuten tytöt kertoivatkin. Haluatko vaikkapa tuopillisen olutta samalla kun kerrot asiasi?” lihavahko rouva huudahti saapuessaan huoneesta, jossa Phoenix tiesi tämän valmistavan tyttöjä asiakkaitaan varten.

Rouva Atkins oli aina ollut miellyttävä Phoenixia kohtaan. Tyttö tiesi, että rouva osasi kyllä olla aivan päinvastainenkin, mutta vain sellaisille ihmisille, joista ei kokenut voivansa millään lailla hyötyä. Phoenix oli ollut Atkinssin valttikortti rotunsa vuoksi. Haltioita ei liikkunut paljon heidän yhteisönsä ulkopuolella ja vielä vähemmän Turmionsalmen kaltaisissa paikoissa. Etenkin naispuolisten ulkomuoto oli pieni, siro ja useimmiten hyvin kaunis, jonka vuoksi monet ihmismiehet himoitisivat salaisesti tai vähemmän salaisesti näitä vieraan lajin edustajia. Phoenix oli ollut Seireeninkutsun eksoottinen kruununjalokivi ja nyt hänestä oli tullut vaikutusvaltainen ryövärijärjestön jäsen. Turmionsalmessa nämä järjestöt olivat hallitseva voima ja siten Phoenixin sosiaalinen asema oli aivan eri luokkaa kuin porttona työskennellessään. Pahamaineisella kaupungilla ei ollut ollut aatelisia miesmuistiin, joten kukaan ei välittänyt syntyperästä suuremmin. Phoenix ei ollut suinkaan ainut alhaisista lähtökohdista noussut.

”Juuri nyt en tarvitse mitään. Tulin vain ilmoittamaan, että pomo haluaa tulla viettämään iltaa tänne, joten katso, että porttola on auringonlaskun aikaan tyhjä”, Phoenix töksäytti.

Mainetta niittäneille rosvovaltiailla oli tapana viettää iltaa milloin missäkin kapakassa tai porttolassa, useimmiten täysin ilmaiseksi omistajapolojen pelätessä henkiriepunsa puolesta. Myös hiljaisten bansheiden johtaja Gawain suosi tätä tapaa, vaikka saattoikin lähtiessään jättää hieman palkkiota hyvin onnistuneesta illasta.

Rouva Atkinssille majatalossa rellestävät ryövärit olivat arkipäivää, joten hän ei suuremmin säikähtänyt Phoenixin ilmoitusta. Yleensä kaikki meni hyvin, kunhan vieraita palveltiin parhaan kyvyn mukaan ja muuten pysyteltiin poissa heidän jaloistaan. Phoenix oli itsekin ollut monesti osana tällaisia illanviettoja ja todennut saman. Niin työntekijänä kuin asiakkaanakin.

Ilta Seireeninkutsussa menikin niin rauhallisesti kuin ikinä vain saattoi olettaa kyseisenlaisessa paikassa ja seurassa. Auringonlaskun aikaan parikymmenpäinen joukko saapui tarkoituksella tyhjänä pidettyyn majataloon, jossa heitä odottikin jo ruoasta ja juomasta notkuvat pöydät sekä innokkaina ainakin esiintyvät portot. Phoenix tiesi varsin hyvin, että salaa jokainen tyttö pelkäsi saavansa ne joukon kuvottavimmat yksilöt. Kaikilla kun ei ollut varaa valita. Kauneimmat tytöistä, tummatukkainen, veistoksellisen upea Ravenna ja nukenkasvoinen, muodokas Olwen saivat tietenkin korkea-arvoisimpien ryöväreiden huomion, sekä mahdollisesti myös hieman ylimääräistä palkkiota illan päätteeksi. Sianlaisella Muirgenilla oli puolestaan aihetta huoleen. Järjestössä lähinnä raakana voimana toimivat Lorne ja Nudd olivat vähemmän viehättäviä, tyhmiä ja moukkamaisia tapauksia. Kukaan portoista ei tahtonut joutua heidän seurakseen, mutta tyttöjen onnettomuudeksi valinnan tekivät miehet. Jos itse ei sattunut pääsemään korkea-arvoisempien jäsenten suosioon, joutui hyvin mahdollisesti Lornen ja Nuddin hampaisiin. Tällä kertaa onni ei siis näyttänyt suosivan Muigrenia. Phoenix ei viitsinyt edes teeskennellä sääliä inhoamaansa typerystä kohtaan ja ainoastaan naurahti, kun Nudd kouraisi tämän takalistoa merkiksi kiinnostuksestaan.

”Sulla näyttää menevän varsin hyvin”, yksi vähemmän ärsyttävistä portoista, Fiona-niminen, sievä, ruskeatukkainen tyttö totesi istuutuen olutta siemailevan Phoenixin viereen. Tämän hän sanoi katse tiukasti kiinni Phoenixin kultaisessa kaulakorussa.

”Eikö sulla ole töitä?” mustatukkainen kysyi nyökäten merkitsevästi kollegoihinsa päin.

”Asiakas sammui. Liikaa olutta. Marie ja mä vietiin se lepäämään yhteen huoneista”, Fiona totesi.

”Ehkä voit sitten mennä pelastamaan Muirgenin Nuddilta”, kiltalainen naurahti saaden entisen työtoverinsa nyrpistämään nenäänsä.

”Enpä taida mennä pilaamaan Muirgenin ainutkertaista tilaisuutta.”

Phoenix huomasi Fionan katseen kiinnittyvän jälleen hänen koruihinsa. Tyttöä hieman huvitti entisten työtovereidensa suhtautuminen hänen uuteen asemaansa. Varmasti Fionakin nyt koruja tarkastellessaan mietti, voisiko hänkin kenties yltää vastaavaan. Vastaushan oli melkein jokaisen porttolan asukkaan kohdalla ei. Ei heillä ollut yhtä huonot lähtökohdat kuin jollain maalaistalon hennolla tyttärellä. Näistä naisista suurin osa osasi edes jotenkuten puolustaa itseään, mutta kiltaan pääsemiseksi tarvettiin etenkin naisen kohdalla muutakin. Miesten tilanne oli hieman parempi, sillä he saattoivat päästä jäseneksi vain vaikkapa järkälemäisen ulkomuodon vuoksi. Naisen piti osata taistella, oltava nokkela, sisukas ja valmis veritöihin. Etenkin viimeinen rajoitti monien pääsyä osaksi järjestöä. Porttojen moraali ei kenties ollut kovin korkea, mutta Phoenix ei olisi osannut kuvitella yhtäkään heistä surmaamaan ketään.

”Mutta kuten totesit, mulla menee varsin hyvin. Töitä riittää ja rahatilanteenikaan ei ole kovin huono. Kyllähän tällä elää, eikä tarvitse leipänsä eteen alentua toteuttamaan kenenkään miehenkuvatuksen kieroutuneita mielihaluja”, tyttö kertoi lopulta tyydyttäen hieman toisen uteliaisuutta.

”Mitä sä sitten oikein teet?”

”Toimin killan palveluksessa. Ymmärrät varmasti, etten voi kertoa sen tarkemmin.”

”Ai – niinpä tietysti. Enpä tullut ajatelleeksi”, Fiona totesi nolona.

Phoenix heilautti kättään sen merkiksi, että kömmähdys oli unohdettu. Vaikka Fiona oli yksi siedettävimmästä portoista, ei hänkään ollut kovinkaan älykäs. Vastaavanlaiset ajattelemattomat kysymykset olivat tytölle hyvin tyypillisiä. Mutta huora-aikoinaan Phoenix oli ollut valmis kestämään niitä hieman saadakseen edes joskus edes siedettävää keskusteluseuraa. Nytkin tyttö jutteli entiselle kollegalleen oikeastaan ihan mielellään. Eipä hänellä juuri muutakaan tekemistä ollut, kun kiltalaiset olivat täysin keskittyneitä naisiin.

”Minäkin toivon toisinaan, että pääsisin täältä pois. Elämään hieman hohdokkaampaa elämää”, Fiona tunnusti.

”Varmasti jokainen miettii tuollaisia joskus. Mutta eihän sulla huonosti mene täällä. Voisit olla keittiöapulaisenakin”, Phoenix huomautti.

”Niinhän mä voisin. Mutta silti sitä kaipaisi johonkin suurempiin ympyröihin. Vaikka ihan mukavaahan täällä välillä on. Joskus saa uuden leninginkin tai jonkun halvahkon korun”, Fiona huokaisi.

”Niinpä niin. Tiedän mitä tarkoitat.”

”Mitä? Vieläkö sä kaipaat pidemmälle?” portto äimisteli,

”no toisaalta sulla vois olla saumojakin. Sä olet ihan kaunis ja haltiakin vielä. Joku merirosvokapteeni varmaan mielellään ottaisi sut rakastajattareks. Se kai on korkein asema mihin täällä voi tähdätä.”

”En tarkoittanut ihan tuota. Lähinnä mä mietin ulkomaita. Haluaisin tavata toisia haltioita. Ne vaan tuntuvat karttavan tällaisia paikkoja, joten pitäisi varmaan mennä aika kauas. Eikä mulla sentään niin paljoa kultaa ole, että matkustelemaan viitsisin ruveta”, Phoenix selitti.

Oikeastaan haltioiden tapaaminen ei ollut edes ainut syy, miksi Phoenix halusi pois Turmionsalmesta. Phoenix oli alkanut pikkuhiljaa kyllästyä samaa kaavaa toistavaan elämäänsä satamaksupungissa. Joku voisi kuvitella, että vaaroja tihkuva elämä ryöväreiden ja huorien keskellä olisi viimeisenä tylsää, mutta nimenomaan jatkuvaan selviytymiskamppailuun Phoenix olikin kyllästynyt. Hän ei jaksanut enää vilkuilla jatkuvasti olkansa yli toinen käsi sapelin varrella. Rauhalliseksi luonteeksi tyttö ei voinut itseään kutsua, mutta kaipasi silti elämäänsä jonkinlaista vakautta. Ikuisesti Phoenix ei voisi itseään elättää ryöväämällä tai huoraamalla. Sen kertoi jo sekin tosiseikka, ettei Turmionsalmessa juuri vanhuksiin törmännyt. Eliniänodote ei ollut kenelläkään kaupungissa asuvalla korkea.

Phoenixin suunnitelmiin ei kuulunut kuolla nuorena, pahaisessa satamakaupungissa, jossa kukaan ei muistaisi häntä enää muutaman vuoden jälkeen. Phoenix koki kykenevänsä muuhunkin. Maailmalla olisi enemmänkin tarjottavaa hänelle. Tyttö tarvitsisi vain tilaisuuden suuren kultamäärän ja matkaseuran muodossa. Kulta toisi hänelle ruoan ja juoman, seura turvan. Ilman niitä olisi turha kuvitellakaan lähtevänsä.

Phoenix alkoi olla levoton, sillä kohtalo ei toistaiseksi ollut ollut hänelle aivan tarpeeksi suopea. Mutta oli hän kuitenkin jo päässyt varsin pitkälle. Pidemmälle kuin moni orpona katulapsena aloittanut saattoi kuvitellakaan pääsevänsä. Mikä siis estäisi häntä kurkottamasta vielä hieman korkeammalle? Etenkin kun Phoenix tiesi, että hänestä olisi johonkin suurempaan kuin se, mitä hän nyt oli. Tyttö ei osannut sanoa, mistä niin suuri varmuus kumpusi. Phoenix ei ollut kovinkaan taikauskoinen, mutta jonkinlaiseksi merkiksi hän silti kummallisen tuntemuksensa koki. Eikä se mitään muuta voisikaan olla, kunhan Phoenix vaan jaksaisi jatkaa yhä sinnikkäästi menestyksensä tiellä.