Narcissa, kuolemattomani, luku 6

Lasit kilahtivat toisiaan vasten, kun Mustan sukukartanossa kaksi ylhäistä perhettä juhlivat jälleennäkemistä. Malfoyt olivat saapuneet meille tuntia aiemmin, josta asti minun oli täytynyt pitää yllä innostunutta roolia. Todellisuudessahan minua ei olisi juuri kiinnostaneet Abraxas Malfoyn sijoituspuheet tai Luciuksen päivittelyt hänen omasta erinomaisuudestaan. Jälkimmäisen puheet inhottivat minua jopa niin paljon, etten vastannut niihin kuin pienellä hymyllä. Luciuksesta huomasi, että reaktioni turhautti häntä, jonka vuoksi poika varmaankin kohdistikin seuravat sanansa ainoastaan minulle.

”Narcissa?”

”Niin?” vastasin teennäisesti hymyillen.

”Seurusteletko sinä vielä Mustan kanssa?”

”Etkö kuullut mitä tapahtui?” hämmästelin yrittäen peittää surun äänestäni.

”Kyllä, mietin vain, että lopetitteko te todella sen jälkeen” Malfoy uteli madaltaen äänensvoimakkuuttaan.

”Kyllä, kyllä me lopetimme. Pistän suvun kunnian ihastusten edelle”, vastasin mekaanisesti.

”Ihailtavaa sinulta. Juuri tuollaisen vaimon olen ajatellut haluavani, kun tulen täysi-ikäiseksi.”

Keltään muulta kuin Lucius Malfoylta ei voinut odottaa niin suoraa puhetta. Malfoy kun oli ehkä itsevarmin – vai pitäisikö sanoa ennemminkin itseriittoisin – ihminen, johon olin eläessäni törmännyt. Edes hänen vanhempansa eivät yltäneet hänen tasolleen, vaikka vastaavaa kuiskailtiin heistäkin. Hieman liian pitkäksi aikaa peilin äärelle unohtuva rouva tai omien liiketoimiensa erinomaisuudesta kerkaileva herra eivät kuitenkaan ylittäneet poikaansa mitä tuli omasta itsestään pidettäviin mainospuheisiin.

”Kiitos kohteliaisuudesta, olen imarreltu”, vastasin muka tyytyväisenä.

Lucius näytti liiankin tyytyväiseltä mairean hymyn piirtyessä lipeville kasvoille. Hän varmastikin kuvitteli minun olevan aivan ihastuksissani nyt. Suorastaan lumoutunut aatelisnuorukaisen viehätysvoimasta. No, totuus oli toinen, mutta sitä Malfoyn ei välttämättä tarvinnut tietää. Hyvä vain perhesuhteideni kannalta, jos Lucius kuvitteli minun kuuluvan hänen ihailijakerhoonsa.

”Oletko sinä miettinyt, mitä teet nyt?”

”Mitä tarkoitat?”

”Nyt, kun olet eronnut Mustasta.”

”Totta puhuakseni en”, totesin, enkä voinut estää halveksuntaani näkymästä lävitseni. Luciukselta oli hyvin häikäilemätöntä alkaa utelemaan moista heti näennäisen eroni jälkeen. Oli hän sitten mikä luihuisprinssi tahansa.

”Ah, no mutta siinä tapauksessa saatankin kysyä sinua kanssani Viistokujalle ensi viikolla?” poika kysyi huomaamatta äänensävyäni tai vaihtoehtoisesti ohittaen sen.

”Niinhän sinä saatat”, totesin tylysti.

Tiesin menneeni liian pitkälle, kun huoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Lucius näytti hämmästyksekseni ilmeisen kiusaantuneelta. Moista näkyä pääsi seuraamaan vain harvoin, joten hetkessä oli jotakin huvittavaakin. Tiesin kuitenkin, että jos en korjaisi tilannetta niin minulla tulisi olemaan kaikkea muuta kuin huvittavia hetkiä vanhempieni kanssa Luciuksen lähdön jälkeen.

”Kunhan vitsailin, tietenkin saat kysyä minua. Tulen mielelläni”, vastasin tavoittaen jälleen teennäisen innostuneen äänensävyni.

Bellatrix hymyili minulle rohkaisevasti pöydän päästä. Kuvitteli varmaankin, että tästä alkaisi elämää suurempi rakkaustarina. Pyh, ennemminkin elämää suurempi katasrofi. Menettäisin varmasti Malfoyhin hermoni, jos meidän täytyisi viettää edes hetki kahdestaan. Kauhukseni sellainen hetki koitti varsin pian.

”Kovin ystävällistä. Haluaisitko siirtyä kanssani kuistille?” poika kysyi.

”Totta kai”, valehtelin.

Vanhempamme katsoivat mielissään siirtymistämme ulos ja minä tiesin, että tämä olisi heidän ajatuksissaan ensimmäinen askel kohti avioliittomme. Kaikki meni juuri niin kuin he olivat suunnitelleet, Sirius oli saatu pois pelistä ja Lucius tilalle. Pian olisin Lucius Malfoyn ensiluokkainen edustusvaimo, eikä rooli ollut minusta todellakaan niin miellyttävä kuin varmasti monen muun tupani nuoren noidan mielestä olisi ollut.

Kuistille päästyämme Lucius otti minua kädestä ja ohjasi istumaan valkoiselle penkille, jonka jälkeen hän itse istahti viereeni. Poika tuijotti jatkuvasti silmiini kuvitellen varmaankin katseensa sulattavan minut siihen paikkaan. Ajatus huvitti minua sen verran, että minun oli pakko naamioida tirskahdukseni aivastukseksi.

”Olet varmaan jo kuullut vanhempiemme suunnitelmista?”

”Minkä suhteen?” kysyin muka yllättyneenä, vaikka osasin kyllä arvata mistä oli kyse.

”Avioliiton. Meidän avioliittomme”, Lucius totesi ylpeys äänestään kuultaen.

”Voi kyllä”, tuhahdin ivallisesti, mutta poika ei tuntunut huomaavan äänensävyssäni mitään erikoista.

”Miellyttääkö se sinua?”

”Tietenkin”, valehtelin jälleen.

”Mukava kuulla, sillä minua myös”, nuorukainen totesi herrasmiesmäisesti.

Nyökkäsin pontevasti ja toivoin, ettei Lucius puhuisi enää yhtään imelämmin sillä silloin oksentaisin. Tuollaista puhetta en tahtonut kuulla kuin korkeintaan Siriukselta, eikä hänkään ikimaailmassa esittäisi sitä noin limaisessa muodossa. Luciuksen sanomana kauneinkin rakkaudentunnustus kuullosti vain teennäiseltä parodialta itsestään.

Havahduin ajatuksistani, kun Lucius yhtäkkiä ottikin vaatien leuastani kiinni ja veti kovakouraiseen suudelmaan. Ensimmäinen reaktioni oli tönäistä poika pois, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei sellainen käynyt päinsä. Jouduin siis jäämään siihen inhottavaan hetkeen, jonka jokainen kosketus viestitti, että kuuluisin Luciukselle nyt ja aina. Pääni sisällä pieni ääni huusi vastalauseita, mutten voinut väittää sille vastaan juuri nyt. Minun oli näyteltävä mukana tai ajaisin itseni turmioon.

”Tiedätkö Narcissa, siitä hetkestä lähtien kun näin sinut ensimmäistä kertaa, tiesin että kuulumme yhteen”, poika sanoi laskiessaan minut vapaaksi.

En tiennyt mitä sanoa, sillä ensimmäistä kertaa kun näin Luciuksen ajattelin hänen olevan itserakkaista idiooteista se kaikista itserakkain ja idioottmaisin. Vaikka tiesin olleeni pakotettu suudelmaan hänen kanssaan, tunsin silti syyllisyyden pistoksen. Minun ei olisi kuulunut tehdä sitä. Minun kuului tehdä niin vain Siriuksen kanssa. Ei muiden, ei etenkään Lucius Malfoyn.

”Tunnen samoin”, totesin valheellisesti.

”Tiesin tämän. Tiesin, että lopulta voittaisin Mustan ja saisin sinut omakseni. Musta ei ole, kuin likainen verenpetturi, kun minusta taas on paljon suurempiin tekoihin”, Lucius tunnusti uho äänessään.

En enää tiennyt puhuiko poika minulle vai itselleen. Hän ei katsonut silmiini puhuessaan, vaan suoraan eteenpäin. Tuntui kuin mies olisi elänyt omissa pilvilinnoissaan, joiden valtias hän itse oli - muu maailma alamaisinaan. Sinä hetkenä tajusin, ettei Lucius ollut pelkästään itserakas vaan jossain määrin myös suuruudenhullu. Tuo ominaisuus pelotti minua, sillä saatoin aavistaa, ettei sitä seuraisi mitään hyvää.

Myöhemmin illalla, Malfoyden lähdön jälkeen, äitini saapui huoneeseeni. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy, jonka olin osannut odottaa näkeväni. Olisin tosin toivonut, että äiti olisi voinut edes yrittää peitellä riemukkuuttaan. Ei hän sokea ollut. Ei hän voinut odottaa, että pitäisin tästä avioliittoajatuksesta.

”Narcissa, olen ylpeä sinusta”, nainen totesi.

Nyökkäsin, sillä en kyennyt vastaamaan mitään järkevää. Pelkäsin vain, että alkaisin itkemään, pyörtyisin tai jotakin muuta vastaavaa, jos vain yrittäisinkin puhua. Minun sydämeni kuului toisaalle ja oli suorastaan kammottavaa ajatella, että tulisin sidotuksi Luciukseen loppuiäkseni.

”Juttelimme Malfoyden kanssa hieman sinun tulevaisuudestasi.”

”Tarkoitat varmasti minun ja Luciuksen tulevaisuutta?” kysyin katse lattiassa.

”Aivan niin. Me olemme tulleet tulokseen, että teidät vihitään todennäköisesti tulevan talven aikana.”

”Jaahas”, töksäytin. Mitään tähdellisempää en kyennyt sanomaan ilman, että viileyden naamio olisi tippunut kasvoiltani.

Äitini katseli minua hetken surumielinen hymy huulillaan.

”Älä nyt, Narcissa. Minulle tulee tuollaisesta vain huonompi olo. Tiedät, että tämä on välttämätöntä.”

”Onko?” nyyhkäisin.

”Kyllä, sinun on naitava puhdasverinen poika. Isäsi haluaa sen olevan Lucius Malfoy. Hänen suvullaan on valtaa ja omaisuutta mittaamattomasti, mikä tekee pojasta otollisen miehen sinulle.”

”Hmph.”

”Olen pahoillani, jos Lucius ei miellytä sinua. En voi tehdä asialle mitään. Isäsi tämän viime kädessä päättää.”

”Tiedän”, huokaisin.

”Minä lähden nyt”, äiti totesi selvästikin odottavan minun sanovan vielä jotain.

”No lähde”, töksäytin.

Äitini katsoi minuun vielä kerran huolestuneena, mutta sulki sitten oven perässään ja jätti tyttärensä yksin keskelle hiljaisuutta.

En ymmärrä, miksi tässä piti käydä näin. Miksi minut pitäisi naittaa Malfoylle? Miksi juuri hänelle kaikista ihmisistä? Ja miksi näin pian? Minun olisi valittava aivan liian nopeasti, mitä halusin elämältä. Valittava suvun ja Siriuksen väliltä.

Purskahdin lohduttomaan itkuun nyt kun saatoin sen tehdä. Isäni ei kuullut, sillä hän oli alakerrassa äidin kanssa. Bellatrix oli varmasti heidän seuranaan ja Andromeda… Hänestä en tiennyt, mutta ei minua haitannut vaikka hän kuulisikin. Hän oli kuullut monet muutkin kerrat.

En välittänyt, vaikka uusi leninkini kastui kyyneleistä, sillä loppujen lopuksi se ei ollut minkään arvoinen. Lucius Malfoyn naiva tyttö voisi saada tuosta vain uuden ja vielä koreamman. Ajatus ei juuri lohduttanut minua. Mutta eipä köyhänkään elämä hääppöiseltä kuullostanut. Sellainen minusta tulisi, jos aloittaisin elämäni Siriuksen kanssa. Tavallinen tyttö, joka osti vaatteensa Matami Malkinin tusinaosastolta. Mutta hyvin mahdollisesti onnellinen tavallinen tyttö.

Mutta entä jos naisin Malfoyn? Minusta tulisi alkuun onneton, mutta säilyttäisin sukuni kunnian ja maineeni. Minua arvostettaisiin ja saisin kaiken materian, jonka vain keksin pyytää. Oppisin kyllä ajan kanssa elämään sen asian kanssa, etten tulisi olemaan rakastamani miehen kanssa. Ehkä saattaisin jonakin päivänä olla onnellinenkin.

Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin oven saranoiden narahtavan. Sisään astui Andromeda, joka oli ilmeisesti kuullut nyyhkytykseni viereiseen huoneeseen. Meda oli aina ollut sisaristani se lempeämpi ja huomaavaisempi. Jos Bellatrix olisi sattunut paikalle todistamaan itkukohtaukseni, olisi hän todennäköisesti nuhdellut minua ankarasti.

”Shh, Narcissa, ei mitään hätää.”

Katsahdin silmiin, jotka olivat sekä molemmilla sisarillani että äidilläni identtiset. Adromedan ja äidin ruskeista silmistä kuvastui lämpö, kun taas Bellan kylmyys sai hänen omansa näyttämään ennemminkin tummanmustilta. Andromedan yleisilmekin oli sellainen, että hänelle oli helppo mennä vuodattamaan surunsa. Se suorastaan huokui myötätuntoa. Oli vaikea uskoa, ettei ankara kasvatuksemme ollut itkenyt hänestä sellaisia hyveitä pois.

”Sinä selviät kyllä, Narcissa, olet vahva”, sisar rohkaisi ojentaen minulle nenäliinaansa.

”He aikovat naittaa minut Luciukselle”, nyyhkytin lohduttomasti.

”Minä tiedän. Kuulin kaiken.”

”Mutta se on niin väärin!”

”Niin, minä tiedän. Minutkin halutaan naittaa Rabastanille, Bellatrixin sulhasehdokkaan veljelle”, Meda totesi katkerasti.

”Mutta – mutta entä Tonks?”

”Olen päättänyt karata”, Andromeda töksäytti ja sai suuni loksahtamaan auki.

Karkaaminen oli kamalinta, mitä meidän kaltaisemme puhdasverinen tyttö voisi tehdä. Pettää vanhempansa ja tahrata sukunsa kunnian. Se olisi peruuttamaton teko, joka vain äärimmäisen harvoin annettiin anteeksi. Kun nimi kerran poltettaisiin sukupuusta, sitä olisi hankalaa enää paikata takaisin.

”Mutta ethän sinä voi! Miten minun sitten käy?”

”Lähde sinäkin. Sirius auttaa sinua varmasti.”

”Mutta entä suku?”, kauhistelin.

”Juuri suvun takia minä lähden. Se on pilannut elämäni ja nyt se yrittää viedä minulta ihmisen, jota rakastan kaikista eniten. Vie hänet vain koska hän on jästisyntyinen!”

”Minä en tiedä, onko minusta tuohon”, nyyhkytin epätoivoisesti. Rakastin Siriusta äärettömän paljon, mutta pelkäsin, etten pystyisi uhraamaan kaikkea muuta hänen vuokseen. Tavallaan halusin kyllä, mutten tiennyt oliko minusta loppupeleissä siihen.

”Se ei tule olemaan helppoa, mutta sinä pystyt siihen. Sinä olet vahva.”

Nieleskelin hetken kyyneleitä ja punnitsin vaihtoehtoja. Oli totta, etten halunnut ikuista elämään vailla rakkautta ja todellisia ihmissuhteita palkkana vain materiaa. Voisi hyvinkin olla, että murtuisin sellaisessa tilanteessa. En osannut kuvitellakaan kuinka elää ilman rakkauttani. Elämä olisi niin harmaata, niin kovin intohimotonta ja kylmää. Oliko sellainen todella minua varten?

”Hyvä on”, huokaisin, vaikken edelleenkään ollut aivan varma päätöksestäni.

”Sinä siis lähdet?”

”Kyllä”, totesin.

”Meillä ei ole varsinaista kiirettä. Haluan antaa sinulle aikaa totuttautua suunnitelmaan. Voimme hyvin odottaa muutaman kuukauden.”

”Tehdään niin.”

”Usko pois, Narcissa, se on meille parhaaksi.”

”Niin mikä?” kysyi kylmä ääni ovelta.

Bellatrix oli ilmestynyt oviaukkoon kulmakarvat koholla, kasvoillaan kysyvä ilme. Hän näytti arvanneen, että meneillään oli jotain kiellettyä, ellei tyttö sitten ollut kuunnellut koko ajan oven takana. Toivottavasti ei, sillä silloin suunnitelmamme olisivat murskana. En edes halunnut kuvitella mitä kaikkea kammottavaa kiinnijäämisestä voisi seurata.

”Mitä te täällä oikein vetistelette? Narcissa, nouse ylös sieltä lattialta kyyrystä! Tuo on säälittävää!” Bella tuhahti.

Hänen äänensävynsä sai minut nousemaan niin nopeasti kuin vain kykenin ja kuivamaan kyyneleeni. Oli parempi tehdä tytölle mieliksi jos sillä voisi välttää nuhteet ja ristikuulustelun. Täytyi myöntää, että tietyssä mielentilassa Bella hieman pelotti minua. Hän osasi olla niin kova ja kylmä halutessaan.

”Älä viitsi Bella, säikytät hänet hengiltä”, Meda huokaisi kietoen kätensä ympärilleni.

”Puhdasveristen ei kuulu kyyristellä nurkissa ja itkeä.”

”Tuo on niin lapsellista.”

”Haluatko sinä sanoa tuon isälle?”

Andromeda vaikeni saman tien. Isän mainitseminen aiheutti aina saman reaktion hänessä. Tyttö ei nimittäin ollut lapsenakaan oikein soveltunut rooliinsa, minkä vuoksi isä oli ollut hänelle kaikista ankarin. Minä ja Bella emme tienneet, mitä kaikkea suljettujen ovien takana oli tapahtunut isän rankaistessa Andromedaa. Emme me ehkä halunneetkaan. Olimme kuulleet muiden perheiden lapsilta puistattavista kasvatusmenetelmistä, joita joihinkin lapsiin käytettiin. En halunnut edes kuvitella siskoani niiden onnettomien lasten paikalle. Jotakin kammottavaa sisarelleni oli selvästi tapahtunut ja Bellatrix käytti sitä mielellään aseena tällaisissa tilanteissa.

”En tiedä, mitä sinä sanoit Cissylle, Meda, mutta toivon ettei se ollut mitään mikä sekoittaisi hänen päätään. Etenkään nyt kun hän juuri tuli järkiinsä sen Mustan suhteen.”

”Se ei ollut mitään sellaista. Hän on vain kovin hämmentynyt ja epäuskoinen tästä nopeasta muutoksesta. Juurihan sinä sanoit olevasi kaiken yllättyneisyytesi keskellä onnellisempi kuin aikoihin, vai mitä Cissy?”, Meda selitti tyynesti.

Bellatrix näytti epäuskoiselta, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”Hyvä, että sentään peität mokomat juonesi sukua vastaan, toisin kuin se Sirius”, tuhahti Bella.

”Ei hän mitään juoninut! Hän lohdutti minua, kun tajusin miten suuri virhe suhde Siriuksen kanssa oli!” huudahdin.

”Miksi hän sitten peitteli sitä?”

”Koska… koska minä käskin. En halunnut, että sinä saat tietää. En halunnut, että pääsisit sanomaan olleesi koko ajan oikeassa”, valehtelin.

”Niin, no niinhän se on. Olisit vain kuunnellut ajoissa, niin sinun ei olisi tarvinnut hävetä”, Bella tuhahti.

”Minä tiedän”, vastasin, jonka jälkeen jäimme kaikki seisomaan hiljaisuuteen.

”Minua väsyttää, taidan lähteä nukkumaan. Hyvää yötä!” Bellatrix lopulta totesi.

”Hyvää yötä”, toivotimme Andromedan kanssa kuin yhdestä suusta.

Loimme Andromedan kanssa vielä pitkän, tietäväisen katseen toisiimme, jonka jälkeen toinenkin sisareni siirtyi omaan makuukammariinsa. Minua ei enää itkettänyt, mutta sisälläni velloi kammottava ahdistus, jonka tiesin rauhoittuvan vasta lopullisen päätöksen koittaessa. Jos vielä silloinkaan. Pelkäsin, että väärän valinnan seurauksena saattaisin joutua kokemaan näitä tunteita loppuelämäni. Siksi minun olisi nyt punnittava vaihtoehtoni tarkasti. Vielä voisin perääntyä, mutta tiesin kohtaloni hetken lähestyvän salakavalasti minuutti minuutilta.