Lasit
kilahtivat toisiaan vasten, kun Mustan sukukartanossa kaksi ylhäistä
perhettä juhlivat jälleennäkemistä. Malfoyt olivat saapuneet
meille tuntia aiemmin, josta asti minun oli täytynyt pitää yllä
innostunutta roolia. Todellisuudessahan minua ei olisi juuri
kiinnostaneet Abraxas Malfoyn sijoituspuheet tai Luciuksen
päivittelyt hänen omasta erinomaisuudestaan. Jälkimmäisen puheet
inhottivat minua jopa niin paljon, etten vastannut niihin kuin
pienellä hymyllä. Luciuksesta huomasi, että reaktioni turhautti
häntä, jonka vuoksi poika varmaankin kohdistikin seuravat sanansa
ainoastaan minulle.
”Narcissa?”
”Niin?”
vastasin teennäisesti hymyillen.
”Seurusteletko
sinä vielä Mustan kanssa?”
”Etkö
kuullut mitä tapahtui?” hämmästelin yrittäen peittää surun
äänestäni.
”Kyllä,
mietin vain, että lopetitteko te todella sen jälkeen” Malfoy
uteli madaltaen äänensvoimakkuuttaan.
”Kyllä,
kyllä me lopetimme. Pistän suvun kunnian ihastusten edelle”,
vastasin mekaanisesti.
”Ihailtavaa
sinulta. Juuri tuollaisen vaimon olen ajatellut haluavani, kun tulen
täysi-ikäiseksi.”
Keltään
muulta kuin Lucius Malfoylta ei voinut odottaa niin suoraa puhetta.
Malfoy kun oli ehkä itsevarmin – vai pitäisikö sanoa ennemminkin
itseriittoisin – ihminen, johon olin eläessäni törmännyt. Edes
hänen vanhempansa eivät yltäneet hänen tasolleen, vaikka
vastaavaa kuiskailtiin heistäkin. Hieman liian pitkäksi aikaa
peilin äärelle unohtuva rouva tai omien liiketoimiensa
erinomaisuudesta kerkaileva herra eivät kuitenkaan ylittäneet
poikaansa mitä tuli omasta itsestään pidettäviin mainospuheisiin.
”Kiitos
kohteliaisuudesta, olen imarreltu”, vastasin muka tyytyväisenä.
Lucius
näytti liiankin tyytyväiseltä mairean hymyn piirtyessä lipeville
kasvoille. Hän varmastikin kuvitteli minun olevan aivan
ihastuksissani nyt. Suorastaan lumoutunut aatelisnuorukaisen
viehätysvoimasta. No, totuus oli toinen, mutta sitä Malfoyn ei
välttämättä tarvinnut tietää. Hyvä vain perhesuhteideni
kannalta, jos Lucius kuvitteli minun kuuluvan hänen
ihailijakerhoonsa.
”Oletko
sinä miettinyt, mitä teet nyt?”
”Mitä
tarkoitat?”
”Nyt, kun
olet eronnut Mustasta.”
”Totta
puhuakseni en”, totesin, enkä voinut estää halveksuntaani
näkymästä lävitseni. Luciukselta oli hyvin häikäilemätöntä
alkaa utelemaan moista heti näennäisen eroni jälkeen. Oli hän
sitten mikä luihuisprinssi tahansa.
”Ah, no
mutta siinä tapauksessa saatankin kysyä sinua kanssani
Viistokujalle ensi viikolla?” poika kysyi huomaamatta äänensävyäni
tai vaihtoehtoisesti ohittaen sen.
”Niinhän
sinä saatat”, totesin tylysti.
Tiesin
menneeni liian pitkälle, kun huoneeseen laskeutui vaivautunut
hiljaisuus. Lucius näytti hämmästyksekseni ilmeisen
kiusaantuneelta. Moista näkyä pääsi seuraamaan vain harvoin,
joten hetkessä oli jotakin huvittavaakin. Tiesin kuitenkin, että
jos en korjaisi tilannetta niin minulla tulisi olemaan kaikkea muuta
kuin huvittavia hetkiä vanhempieni kanssa Luciuksen lähdön
jälkeen.
”Kunhan
vitsailin, tietenkin saat kysyä minua. Tulen mielelläni”,
vastasin tavoittaen jälleen teennäisen innostuneen äänensävyni.
Bellatrix
hymyili minulle rohkaisevasti pöydän päästä. Kuvitteli
varmaankin, että tästä alkaisi elämää suurempi rakkaustarina.
Pyh, ennemminkin elämää suurempi katasrofi. Menettäisin varmasti
Malfoyhin hermoni, jos meidän täytyisi viettää edes hetki
kahdestaan. Kauhukseni sellainen hetki koitti varsin pian.
”Kovin
ystävällistä. Haluaisitko siirtyä kanssani kuistille?” poika
kysyi.
”Totta
kai”, valehtelin.
Vanhempamme
katsoivat mielissään siirtymistämme ulos ja minä tiesin, että
tämä olisi heidän ajatuksissaan ensimmäinen askel kohti
avioliittomme. Kaikki meni juuri niin kuin he olivat suunnitelleet,
Sirius oli saatu pois pelistä ja Lucius tilalle. Pian olisin Lucius
Malfoyn ensiluokkainen edustusvaimo, eikä rooli ollut minusta
todellakaan niin miellyttävä kuin varmasti monen muun tupani nuoren
noidan mielestä olisi ollut.
Kuistille
päästyämme Lucius otti minua kädestä ja ohjasi istumaan
valkoiselle penkille, jonka jälkeen hän itse istahti viereeni.
Poika tuijotti jatkuvasti silmiini kuvitellen varmaankin katseensa
sulattavan minut siihen paikkaan. Ajatus huvitti minua sen verran,
että minun oli pakko naamioida tirskahdukseni aivastukseksi.
”Olet
varmaan jo kuullut vanhempiemme suunnitelmista?”
”Minkä
suhteen?” kysyin muka yllättyneenä, vaikka osasin kyllä arvata
mistä oli kyse.
”Avioliiton.
Meidän avioliittomme”, Lucius totesi ylpeys äänestään
kuultaen.
”Voi
kyllä”, tuhahdin ivallisesti, mutta poika ei tuntunut huomaavan
äänensävyssäni mitään erikoista.
”Miellyttääkö
se sinua?”
”Tietenkin”,
valehtelin jälleen.
”Mukava
kuulla, sillä minua myös”, nuorukainen totesi herrasmiesmäisesti.
Nyökkäsin
pontevasti ja toivoin, ettei Lucius puhuisi enää yhtään
imelämmin sillä silloin oksentaisin. Tuollaista puhetta en tahtonut
kuulla kuin korkeintaan Siriukselta, eikä hänkään ikimaailmassa
esittäisi sitä noin limaisessa muodossa. Luciuksen sanomana
kauneinkin rakkaudentunnustus kuullosti vain teennäiseltä
parodialta itsestään.
Havahduin
ajatuksistani, kun Lucius yhtäkkiä ottikin vaatien leuastani kiinni
ja veti kovakouraiseen suudelmaan. Ensimmäinen reaktioni oli
tönäistä poika pois, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei
sellainen käynyt päinsä. Jouduin siis jäämään siihen
inhottavaan hetkeen, jonka jokainen kosketus viestitti, että
kuuluisin Luciukselle nyt ja aina. Pääni sisällä pieni ääni
huusi vastalauseita, mutten voinut väittää sille vastaan juuri
nyt. Minun oli näyteltävä mukana tai ajaisin itseni turmioon.
”Tiedätkö
Narcissa, siitä hetkestä lähtien kun näin sinut ensimmäistä
kertaa, tiesin että kuulumme yhteen”, poika sanoi laskiessaan
minut vapaaksi.
En tiennyt
mitä sanoa, sillä ensimmäistä kertaa kun näin Luciuksen
ajattelin hänen olevan itserakkaista idiooteista se kaikista
itserakkain ja idioottmaisin. Vaikka tiesin olleeni pakotettu
suudelmaan hänen kanssaan, tunsin silti syyllisyyden pistoksen.
Minun ei olisi kuulunut tehdä sitä. Minun kuului tehdä niin vain
Siriuksen kanssa. Ei muiden, ei etenkään Lucius Malfoyn.
”Tunnen
samoin”, totesin valheellisesti.
”Tiesin
tämän. Tiesin, että lopulta voittaisin Mustan ja saisin sinut
omakseni. Musta ei ole, kuin likainen verenpetturi, kun minusta taas
on paljon suurempiin tekoihin”, Lucius tunnusti uho äänessään.
En enää
tiennyt puhuiko poika minulle vai itselleen. Hän ei katsonut
silmiini puhuessaan, vaan suoraan eteenpäin. Tuntui kuin mies olisi
elänyt omissa pilvilinnoissaan, joiden valtias hän itse oli - muu
maailma alamaisinaan. Sinä hetkenä tajusin, ettei Lucius ollut
pelkästään itserakas vaan jossain määrin myös suuruudenhullu.
Tuo ominaisuus pelotti minua, sillä saatoin aavistaa, ettei sitä
seuraisi mitään hyvää.
Myöhemmin
illalla, Malfoyden lähdön jälkeen, äitini saapui huoneeseeni.
Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy, jonka olin osannut odottaa
näkeväni. Olisin tosin toivonut, että äiti olisi voinut edes
yrittää peitellä riemukkuuttaan. Ei hän sokea ollut. Ei hän
voinut odottaa, että pitäisin tästä avioliittoajatuksesta.
”Narcissa,
olen ylpeä sinusta”, nainen totesi.
Nyökkäsin,
sillä en kyennyt vastaamaan mitään järkevää. Pelkäsin vain,
että alkaisin itkemään, pyörtyisin tai jotakin muuta vastaavaa,
jos vain yrittäisinkin puhua. Minun sydämeni kuului toisaalle ja
oli suorastaan kammottavaa ajatella, että tulisin sidotuksi
Luciukseen loppuiäkseni.
”Juttelimme
Malfoyden kanssa hieman sinun tulevaisuudestasi.”
”Tarkoitat
varmasti minun ja Luciuksen tulevaisuutta?” kysyin katse lattiassa.
”Aivan
niin. Me olemme tulleet tulokseen, että teidät vihitään
todennäköisesti tulevan talven aikana.”
”Jaahas”,
töksäytin. Mitään tähdellisempää en kyennyt sanomaan ilman,
että viileyden naamio olisi tippunut kasvoiltani.
Äitini
katseli minua hetken surumielinen hymy huulillaan.
”Älä
nyt, Narcissa. Minulle tulee tuollaisesta vain huonompi olo. Tiedät,
että tämä on välttämätöntä.”
”Onko?”
nyyhkäisin.
”Kyllä,
sinun on naitava puhdasverinen poika. Isäsi haluaa sen olevan Lucius
Malfoy. Hänen suvullaan on valtaa ja omaisuutta mittaamattomasti,
mikä tekee pojasta otollisen miehen sinulle.”
”Hmph.”
”Olen
pahoillani, jos Lucius ei miellytä sinua. En voi tehdä asialle
mitään. Isäsi tämän viime kädessä päättää.”
”Tiedän”,
huokaisin.
”Minä
lähden nyt”, äiti totesi selvästikin odottavan minun sanovan
vielä jotain.
”No
lähde”, töksäytin.
Äitini
katsoi minuun vielä kerran huolestuneena, mutta sulki sitten oven
perässään ja jätti tyttärensä yksin keskelle hiljaisuutta.
En ymmärrä,
miksi tässä piti käydä näin. Miksi minut pitäisi naittaa
Malfoylle? Miksi juuri hänelle kaikista ihmisistä? Ja miksi näin
pian? Minun olisi valittava aivan liian nopeasti, mitä halusin
elämältä. Valittava suvun ja Siriuksen väliltä.
Purskahdin
lohduttomaan itkuun nyt kun saatoin sen tehdä. Isäni ei kuullut,
sillä hän oli alakerrassa äidin kanssa. Bellatrix oli varmasti
heidän seuranaan ja Andromeda… Hänestä en tiennyt, mutta ei
minua haitannut vaikka hän kuulisikin. Hän oli kuullut monet
muutkin kerrat.
En
välittänyt, vaikka uusi leninkini kastui kyyneleistä, sillä
loppujen lopuksi se ei ollut minkään arvoinen. Lucius Malfoyn naiva
tyttö voisi saada tuosta vain uuden ja vielä koreamman. Ajatus ei
juuri lohduttanut minua. Mutta eipä köyhänkään elämä
hääppöiseltä kuullostanut. Sellainen minusta tulisi, jos
aloittaisin elämäni Siriuksen kanssa. Tavallinen tyttö, joka osti
vaatteensa Matami Malkinin tusinaosastolta. Mutta hyvin mahdollisesti
onnellinen tavallinen tyttö.
Mutta entä
jos naisin Malfoyn? Minusta tulisi alkuun onneton, mutta säilyttäisin
sukuni kunnian ja maineeni. Minua arvostettaisiin ja saisin kaiken
materian, jonka vain keksin pyytää. Oppisin kyllä ajan kanssa
elämään sen asian kanssa, etten tulisi olemaan rakastamani miehen
kanssa. Ehkä saattaisin jonakin päivänä olla onnellinenkin.
Ajatukseni
keskeytyivät, kun kuulin oven saranoiden narahtavan. Sisään astui
Andromeda, joka oli ilmeisesti kuullut nyyhkytykseni viereiseen
huoneeseen. Meda oli aina ollut sisaristani se lempeämpi ja
huomaavaisempi. Jos Bellatrix olisi sattunut paikalle todistamaan
itkukohtaukseni, olisi hän todennäköisesti nuhdellut minua
ankarasti.
”Shh,
Narcissa, ei mitään hätää.”
Katsahdin
silmiin, jotka olivat sekä molemmilla sisarillani että äidilläni
identtiset. Adromedan ja äidin ruskeista silmistä kuvastui lämpö,
kun taas Bellan kylmyys sai hänen omansa näyttämään ennemminkin
tummanmustilta. Andromedan yleisilmekin oli sellainen, että hänelle
oli helppo mennä vuodattamaan surunsa. Se suorastaan huokui
myötätuntoa. Oli vaikea uskoa, ettei ankara kasvatuksemme ollut
itkenyt hänestä sellaisia hyveitä pois.
”Sinä
selviät kyllä, Narcissa, olet vahva”, sisar rohkaisi ojentaen
minulle nenäliinaansa.
”He
aikovat naittaa minut Luciukselle”, nyyhkytin lohduttomasti.
”Minä
tiedän. Kuulin kaiken.”
”Mutta se
on niin väärin!”
”Niin,
minä tiedän. Minutkin halutaan naittaa Rabastanille, Bellatrixin
sulhasehdokkaan veljelle”, Meda totesi katkerasti.
”Mutta –
mutta entä Tonks?”
”Olen
päättänyt karata”, Andromeda töksäytti ja sai suuni
loksahtamaan auki.
Karkaaminen
oli kamalinta, mitä meidän kaltaisemme puhdasverinen tyttö voisi
tehdä. Pettää vanhempansa ja tahrata sukunsa kunnian. Se olisi
peruuttamaton teko, joka vain äärimmäisen harvoin annettiin
anteeksi. Kun nimi kerran poltettaisiin sukupuusta, sitä olisi
hankalaa enää paikata takaisin.
”Mutta
ethän sinä voi! Miten minun sitten käy?”
”Lähde
sinäkin. Sirius auttaa sinua varmasti.”
”Mutta
entä suku?”, kauhistelin.
”Juuri
suvun takia minä lähden. Se on pilannut elämäni ja nyt se yrittää
viedä minulta ihmisen, jota rakastan kaikista eniten. Vie hänet
vain koska hän on jästisyntyinen!”
”Minä en
tiedä, onko minusta tuohon”, nyyhkytin epätoivoisesti. Rakastin
Siriusta äärettömän paljon, mutta pelkäsin, etten pystyisi
uhraamaan kaikkea muuta hänen vuokseen. Tavallaan halusin kyllä,
mutten tiennyt oliko minusta loppupeleissä siihen.
”Se ei
tule olemaan helppoa, mutta sinä pystyt siihen. Sinä olet vahva.”
Nieleskelin
hetken kyyneleitä ja punnitsin vaihtoehtoja. Oli totta, etten
halunnut ikuista elämään vailla rakkautta ja todellisia
ihmissuhteita palkkana vain materiaa. Voisi hyvinkin olla, että
murtuisin sellaisessa tilanteessa. En osannut kuvitellakaan kuinka
elää ilman rakkauttani. Elämä olisi niin harmaata, niin kovin
intohimotonta ja kylmää. Oliko sellainen todella minua varten?
”Hyvä
on”, huokaisin, vaikken edelleenkään ollut aivan varma
päätöksestäni.
”Sinä
siis lähdet?”
”Kyllä”,
totesin.
”Meillä
ei ole varsinaista kiirettä. Haluan antaa sinulle aikaa totuttautua
suunnitelmaan. Voimme hyvin odottaa muutaman kuukauden.”
”Tehdään
niin.”
”Usko
pois, Narcissa, se on meille parhaaksi.”
”Niin
mikä?” kysyi kylmä ääni ovelta.
Bellatrix
oli ilmestynyt oviaukkoon kulmakarvat koholla, kasvoillaan kysyvä
ilme. Hän näytti arvanneen, että meneillään oli jotain
kiellettyä, ellei tyttö sitten ollut kuunnellut koko ajan oven
takana. Toivottavasti ei, sillä silloin suunnitelmamme olisivat
murskana. En edes halunnut kuvitella mitä kaikkea kammottavaa
kiinnijäämisestä voisi seurata.
”Mitä te
täällä oikein vetistelette? Narcissa, nouse ylös sieltä
lattialta kyyrystä! Tuo on säälittävää!” Bella tuhahti.
Hänen
äänensävynsä sai minut nousemaan niin nopeasti kuin vain kykenin
ja kuivamaan kyyneleeni. Oli parempi tehdä tytölle mieliksi jos
sillä voisi välttää nuhteet ja ristikuulustelun. Täytyi myöntää,
että tietyssä mielentilassa Bella hieman pelotti minua. Hän osasi
olla niin kova ja kylmä halutessaan.
”Älä
viitsi Bella, säikytät hänet hengiltä”, Meda huokaisi kietoen
kätensä ympärilleni.
”Puhdasveristen
ei kuulu kyyristellä nurkissa ja itkeä.”
”Tuo on
niin lapsellista.”
”Haluatko
sinä sanoa tuon isälle?”
Andromeda
vaikeni saman tien. Isän mainitseminen aiheutti aina saman reaktion
hänessä. Tyttö ei nimittäin ollut lapsenakaan oikein soveltunut
rooliinsa, minkä vuoksi isä oli ollut hänelle kaikista ankarin.
Minä ja Bella emme tienneet, mitä kaikkea suljettujen ovien takana
oli tapahtunut isän rankaistessa Andromedaa. Emme me ehkä
halunneetkaan. Olimme kuulleet muiden perheiden lapsilta
puistattavista kasvatusmenetelmistä, joita joihinkin lapsiin
käytettiin. En halunnut edes kuvitella siskoani niiden onnettomien
lasten paikalle. Jotakin kammottavaa sisarelleni oli selvästi
tapahtunut ja Bellatrix käytti sitä mielellään aseena tällaisissa
tilanteissa.
”En
tiedä, mitä sinä sanoit Cissylle, Meda, mutta toivon ettei se
ollut mitään mikä sekoittaisi hänen päätään. Etenkään nyt
kun hän juuri tuli järkiinsä sen Mustan suhteen.”
”Se ei
ollut mitään sellaista. Hän on vain kovin hämmentynyt ja
epäuskoinen tästä nopeasta muutoksesta. Juurihan sinä sanoit
olevasi kaiken yllättyneisyytesi keskellä onnellisempi kuin
aikoihin, vai mitä Cissy?”, Meda selitti tyynesti.
Bellatrix
näytti epäuskoiselta, mutta nyökkäsi kuitenkin.
”Hyvä,
että sentään peität mokomat juonesi sukua vastaan, toisin kuin se
Sirius”, tuhahti Bella.
”Ei hän
mitään juoninut! Hän lohdutti minua, kun tajusin miten suuri virhe
suhde Siriuksen kanssa oli!” huudahdin.
”Miksi
hän sitten peitteli sitä?”
”Koska…
koska minä käskin. En halunnut, että sinä saat tietää. En
halunnut, että pääsisit sanomaan olleesi koko ajan oikeassa”,
valehtelin.
”Niin, no
niinhän se on. Olisit vain kuunnellut ajoissa, niin sinun ei olisi
tarvinnut hävetä”, Bella tuhahti.
”Minä
tiedän”, vastasin, jonka jälkeen jäimme kaikki seisomaan
hiljaisuuteen.
”Minua
väsyttää, taidan lähteä nukkumaan. Hyvää yötä!” Bellatrix
lopulta totesi.
”Hyvää
yötä”, toivotimme Andromedan kanssa kuin yhdestä suusta.
Loimme
Andromedan kanssa vielä pitkän, tietäväisen katseen toisiimme,
jonka jälkeen toinenkin sisareni siirtyi omaan makuukammariinsa.
Minua ei enää itkettänyt, mutta sisälläni velloi kammottava
ahdistus, jonka tiesin rauhoittuvan vasta lopullisen päätöksen
koittaessa. Jos vielä silloinkaan. Pelkäsin, että väärän
valinnan seurauksena saattaisin joutua kokemaan näitä tunteita
loppuelämäni. Siksi minun olisi nyt punnittava vaihtoehtoni
tarkasti. Vielä voisin perääntyä, mutta tiesin kohtaloni hetken
lähestyvän salakavalasti minuutti minuutilta.
