Vaunuissa
Lastenrattaat nitisevät. Joku ei ole
vielä oppinut käyttämään bussikorttiaan. Kuljettajan otsa
kurtistuu.
Hautaan puolet kasvoistani
kaulaliinaan. Teinityttö vilkaisee minuun päin, käännämme
kummatkin katseemme yhtä aikaa pois. En ole koskaan välittänyt
pitkistä katseenvaihdoista, ne ovat jokseenkin kiusallisia.
Vaunuissa jokin rääkäisee. Muista,
ettet koskaan hanki lapsia, ajattelen.
Ainakaan useampaa. Äitiraukka
näyttää stressaantuneelta korjatessaan tytön asentoa vaunuissa ja toinen paholainen on jo kadonnut jonnekin. Marakatti kiipeilee penkeillä, eikä
kuuntele.
Omalla tavallaan
nainen on onnekas. Hänellä on joku viemässä ajatukset pois
rattaista sisällä. Hampaallisista ja hampaattomista. Niistä
toisista, jotka raksuttavat paikallaan säälimättömän
säännöllisesti ja sitten niistä, joissa jokeltaa jokin
epämuodostunut mörkö.
Ehkä minun pitäisi olla hieman
myönteisempi kuolaavia riiviöitä kohtaan.
Poika katsoo minuun
ja hymyilee. Vastaukseni on epämääräinen irve. Mutta vaikeahan
sitä on suhtautua olentoon, jonka edessä pitäisi olla vastuullinen
aikuinen, vaikka sen kokee omalla tavallaan ikätoveriksi.
Äiti antaa
lapselle tikkarin. Poika hiljenee. Harmi, etten enää polta. Nyt
olisi hyvä aika pistää tupakaksi. Minä ihan oikeasti yritin
eräänä kauniina päivänä, mutta siitä oli mennyt maku. Jälleen
yksi asia siihen listaan. Kaikki ihanat, turhan arjen asiat tuntuvat
katoilevan tyhjän taulun tieltä. Voisihan sitä toki alkaa
luonnostella, mutta valitettavasti lasten kädentaidot harvoin
yltävät mielikuvituksen tasolle.
***
Kultainen
lohikäärme
Horisontti oli
peittynyt tummaan pilvimassaan. Jokainen meistä ymmärsi jonkin
olevan perustavalla tavalla väärin, mutta harva kuitenkaan uskalsi
kuunnella pelkonsa ääntä. Minä jätin kaksi lohikäärmeenpoikani
huoneeseeni, kun lähdin tähystämään pilviä. Palatessani toinen
oli kadonnut, sillä nälkäkuoleman partaalla vanhempi oli syönyt
nuoremman. Rakastin salaa petoa enemmän, joten en vihoitellut sen
lajitoverin kuolemasta. En raaskinut, sillä silmäteräni oli aivan
rutikuiva. Muutama tunti ilman vettä ja se olisi itsekin menehtynyt.
Sisällä oli
kuivaa, mutta pian ulkona vettä oli tulvaksi asti. Monien
rakennuksien katot peittyivät vesimassan alle. Muutama päivä
nuoremman lohikäärmeen kuoleman jälkeen olin jo laivassa. Yhdessä
niissä, jotka kulkivat epätoivoisesti jättikokoisen arkin vierellä
myrskyn riehuessa. Jättiläinen kesti hyvin pauhun, mutta moni
hauras purjelaiva kohtasi loppunsa aaltojen viskoessa niitä
karikoille ja pinnan alle.
En osaa sanoa,
kuinka kauan myrsky kesti, mutta lopulta se heitti meidät takaisin
loppuneeseen maailmaan. Ne ihmisenpuolikkaat, jotka kansakunnastamme
olivat jäljellä, lähtivät harhailemaan epätoivoisina hylättyihin
asuinrakennuksiin. Monet niistä olivat hyönteisten ja villieläinten
kansoittamia ja homeessa, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.
Minä ja kolme
muuta naista löysimme metsän siimeksestä vanhan kartanon, josta
teimme turvapaikkamme. Vanhan ajan mukavuuksia ei juuri ollut, mutta
sentään jokunen ummehtuneelta haiseva sohva ja petivaate. Uusi
elämä ei muutenkaan maistunut makealta, vaan oli perin ankeaa ja
jopa kurjaa. Yhteiselomme ei sujunut ilman konflikteja, vaan toinen
toistaan rajumpia sellaisia puhkesi päivittäin. Minä katsoin
parhaaksi ottaa sovittelijan roolin, sillä muuten olisimme kuolleet
ensimmäisten viikkojen aikana. Samalla tulin solmineeksi talon
naisiin hyvin erikoislaatuisen, tiiviin suhteen, jonka vuoksi aloin
kutsua heitä sisarikseni.
Siitä varmaankin
johtui, ettei polkkatukkainen tahtonut tartuttaa minua kantaessaan
taudin kotiin. Tilanne seinien sisällä oli tuolloin jo varsin
kaaottinen ja viimeisinä päivinä olinkin vain yrittänyt pysyä
poissa toisten tieltä. Emme kukaan tienneet polkkatukkaisen
sairastuneen, kunnes hän sitten erään hirvittävän riidan
päätteeksi iski kyntensä sisaremme kaulaan. Minut valtasi
pakokauhu, sillä luulin naisen saaneen surmansa, mutta sisar
ainoastaan muuttui. Tuosta päivästä ei kestänyt montaa viikkoa
siihen hetkeen, kun minä olin ainut ihminen keskuudessamme. Minun on
myönnettävä, että pelkkäsin muuttuneita asuinkumppaneitani
hieman. En kummallisen laikukkaan ihon tai epämuodostumien vuoksi,
vaan muuttuneen käytöksen. Sisaristani oli tullut ihmismäisiä
eläimiä, jotka liikkuivat äärimmäisen nopeasti saalistaessaan.
Pahinta oli, etteivät he syöneet uhrejaan retkillään, vaan
kapaloivat ihmisraukat seittiin ja viskasivat ullakolle odottamaan.
Yritin teeskennellä, ettei siellä ollut mitään, mutta satunnaisen
avunhuudot ja itku herättivät minut usein harhastani yön
pimeimpinä tunteina.
Lopulta kestokykyni
petti ja kaiut päässäni soiden karkasin eräänä iltana sisarieni
suojeluksesta. Ruokakin oli loppu, joten jonkun sitä oli pakko
hakea. Ilta suimuisuudessaan ja pimeydessään pahaenteinen. Nurmikko
oli märkää ja maa erittäin kylmä. Minulla kun ei ollut edes
kenkiä, sillä vanhat olivat hajonneet, eikä uudessa maailmassa
sellaisia ylellisyyksiä ollut kellään. Kauppaakaan ei käyty,
sillä tukikohdat ainoastaan taistelivat keskenään. Vanhoissa
kaupoissa oli vielä joitakin syömäkelpoisia säilykkeitä, mutta
niistä tapeltiin viimeiseen hengenvetoon asti. Siksi minäkin
kannoin asetta mukanani.
Rapina vasemmalla
muistutti myös toisesta syystä pistoolin kantamiselle. Sairastuneet
liikkuivat tähän aikaan. Eivät sisareni, vaan ne toiset. Ne, jotka
repivät ihmiset kappaleiksi saman tien kiinni saadessaan. Niitä
alkoi olla hyvin paljon ja ne olivat kovin nälkäisiä, sillä meitä
ihmisiä ei ollut enää kuin kourallinen.
Myös toisesta
suunnasta kuului rapinaa. Liimauduin paikalleni. Mikäli niitä olisi
vain muutama, voisin jäädä taistelemaan tai koittaa piiloutua.
Olin törmännyt pieniin joukkoihin aiemminkin, mutten koskaan yksin.
Visualisoin kohtaamisen mielessäni etukäteen miltei kymmenen
kertaa, ennen kun sumun keskeltä paljastuivat ruhjoutuneet,
mädäntyneet kasvot. Hetken päästä huomasin myös toisien
punaisena pullottavien silmien tuijottavan minua. Ammuin kaksi
laukausta. Kumpikin luoti lävisti kohteensa otsan.
En kuitenkaan
ehtinyt riemuita osumistani kauaa, sillä hirvittävä totuus
paljastui minulle hyvin pian. Kahden kaatuneen tilalle ilmestyi kaksi
uutta. Pian taas kaksi, sitten kolme ja lopulta näin, kuinka
kymmenet mädäntyneet kalmat laahustivat minua kohti. Tiesin, että
tässä vaiheessa aseestani ei olisi enää apua. Ainoastaan
pakeneminen saattoi minut pelastaa.
Minä juoksin kuin
viimeistä päivää: läpi metsän, aina pellolle asti, kunnes
tunsin alkavani väsyä. Talolle olisi ollut vain muutamia satoja
metrejä, mutta jalkani tuntuivat jo aivan veteliltä. Silloin
kuitenkin huomasin tuttujen olentojen juoksevan käsittämättömällä
vauhdilla talolta, ensin ohitseni ja sitten hirviöiden kimppuun. Ne
huusivat miltei kuin ihmiset, riippuen siitä kuinka pitkälle
mädäntyminen oli edennyt ennen muuttumista. Tällä kertaa
tappaminen oli erittäin sotkuista, sillä mätä liha oli syötäväksi
kelpaamatonta. Huolimatta siitä, että sisareni niittivät
kuvotuksia kuin heinää, alkoivat he kuitenkin pikkuhiljaa jäädä
alakynteen. Vihollinen oli kömpelö, hidas ja typerä, mutta myös
määrältään ylivoimainen.
Siispä tein sen,
mitä olin välttänyt ja pelännyt siitä lähtien, kun
polkkatukkainen oli iskenyt kyntensä ensimmäisen sisaren kaulaan.
Pyysin häntä muuttamaan minut. Toinen epäröi ensin, mutta
tilanteen toivottomuuden tuntiessaan suostui lopulta ottamaan
tarjoamani käden ja iskemään hampaansa syvälle ranteeseeni.
Parahdin tuskasta, mutta samalla tunsin uuden voiman tulvivan
suoniini.
Samassa näin myös
kultaisen välähdyksen taivaalla. Jokin syöksi jättimäisiä
leiskoja suoraan kalmoihin, korventaen ne tuhkaksi. Suuri kultainen
lohikäärme laskeutui pilvien lomasta, pelastaen meidät
toivottomuudestamme.
Sinä iltana paloi
koko kuolleiden joukko ja saatoin olla ylpeä pikkuisestani. Kaiken
kamaluuden keskellä en ollut ymmärtänyt, kuinka ikävä minulla
oikeastaan oli sitä ollut. Mutta enää minun ei tarvitsisi luopua
siitä, vaan kultainen lohikäärme valaisisi jokaisen uuden maailman
aamun. Tähän toivoon saatoin onnellisena herätä.
