Harmauden väriskaalat

Ranjit seurasi katseellaan savun leikkiä olohuoneessaan. Tanssiminen oli ehdottomasti paras sana kuvaamaan sen aistikasta ja kietoutuvaa liikettä. Näillä kylmillä seuduilla ei sellaista tanssia tunnettu, mutta hänen kotimaassaan Intiassa tanssijoiden kehojen kieli oli kuin savun. Kotimaan tanssijatarten liike oli jollain tapaa sulavampaa ja intensiivisempää kuin lontoolaisten siskojen. Ei sillä, etteikö hän olisi tavannut nykyisessäkin asuinpaikassaan viehättäviä tanssijattaria.

Huoneessa leijaileva makea tuoksu muistutti myös omalla tavallaan Ranjitia kotimaasta. Ranjit ja hänen ystävänsä olivat monesti teininä kerääntyneet polttelemaan hasista erääseen hylättyyn tehtaaseen. Noita ystäviä mies ei ollut nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Hänestä tuntui oudolta ajatella, että tapahtuneesta oli todellakin niin kauan. Aiemmin sitä oli voinut uskotella itselleen, että romahdus voisi olla ohimenevä, mutta vuosien vieriessä Ranjit oli alkanut ymmärtää, etteivät asiat ehkä koskaan palaisi entiselleen. Eliitin loputon ahneus oli syössyt yhteiskunnan lopulliseen tuhoonsa. Nykyisiä rippeitä ei enää voinut kutsua miksikään erityisen järjestäytyneeksi.

Eliittiä yksinään ei kuitenkaan voinut syyttää. Tapahtumat olivat edenneet hitaasti ja vaivihkaa, mutta kyllä ihmiset olivat olleet suhteellisen hyvin kartalla siitä, mihin oltiin menossa. Sen sijaan, että kansa olisi alkanut vaatia muutosta kurjentuviin oloihin, he jäivät mieluummin mukavaan kuplaansa uinumaan. Totuus oli ollut nenän edessä, mutta se verhottiin erinäisiin paremmalta kuulostaviin tekosyihin. Eliitti saattoi nauraa partaansa samalla, kun kansalaiset kaivoivat omaa hautaansa. Pikkuporvareita huijattiin mukaan kannattamaan suuryrityksien etuja ajavia tahoja samoin kuin työläisiäkin. Propagandalla saatiin ihmiset toimimaan oman etunsa vastaisesti. Kaikki kun halusivat mukaan valtapuolueiden voittokulkuun. Ihmisille markkinoitiin amerikkalaista unelmaa muistuttavaa luksuselämää, jota todellisuudessa tarjottiin kuitenkin vain kaikista varakkaimmille.

Ei kestänyt kauaa, kun muutokset alkoivat näkyä tavallisen kansalaisen elämässä. Palkat pienenivät ja työaika piteni. Sosiaaliturva laski minimiin siitä, mitä se oli joskus ollut. Ihmiset alkoivat voida pahoin. Kansa oli kuitenkin jo niin tottunut rauhalliseen demokraattiseen päätöksentekoon, ettei mellakoita näkynyt pitkään aikaan. Purtiin hammasta ja loppuun palaessa käännyttiin lääkäreiden puoleen.

Vastaanotoilta ihmiset saivat lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa heitä jaksamaan helvetiksi muuttuneessa arjessaan. Pillerit toimivat hyvin vaihtelevasti ja sivuoireet olivat monesti rankkoja. Ihmisiä sairastui yhä enemmän ja enemmän psyykkisiin tauteihin ja lääkkeitä jouduttiin alkaa tuottaa massatuotannolla. Markkinoille tuli jatkuvasti uusia, aikaisempia tehokkaampina markkinoituja valmisteita, jotka kuitenkaan eivät täyttäneet lupauksiaan. Päinvastoin. Kun suuria määriä ihmisiä alkoi tippua pois arjesta, tarvittiin nopeita ratkaisuja, ettei talous romahtaisi kokonaan. Siitä lähti lopullinen alamäki. Uusia lääkkeitä päästettiin nopeammin seuloista, jos niiden huomattiin olevan erityisen potentiaalisia. Lisäksi valmisteita alettiin lisäillä aivan tavallisiin elintarvikkeisiin samaan tapaan kuin aiemmin esimerkiksi vitamiineja. Suurin osa ihmisistä ei ymmärtänyt vaaroja, sillä harvat ylipäänsäkään vaivautuivat vilkaisemaan elintarvikkeiden ainesosaluetteloita. Nekin, jotka niitä katsoivat, oli mainonnan ja terveyspropagandan kautta saatu uskomaan lisättyjen aineiden olevan hyvästä.

Kaikki tämä kulutti kansan loppuun. Ihmisiä jäi massoittain työkyvyttömiksi, kuka mistäkin syystä. Ne jotka vielä kävivät töissä, saivat harvoin parhaita mahdollisia tuloksia aikaan. Monista ihmisistä oli tullut kuin zombeja. Heidän katseensa oli yhtä tyhjä kuin heidän mielensäkin. Kyllä he kuulaisesti töissä kävivät, mutta tuloksia ei voinut sanoa kummoisiksi. Nämä ihmiset olivat aikaisempaa keskiluokkaa, mutta köyhien olot olivat huomattavasti huonommat. Asiaa ei auttanut hiljalleen hiipivä ruokapula ja sairaudet, jotka iskivät kaikista huonoimmin voiviin. Lopulta koko järjestelmä alkoi romahtaa. Rikollisuus lisääntyi merkittävästi ja ihmisten elämästä tuli paitsi äärimmäisen rankkaa myös turvatonta. Kykenevät tahot alkoivat taistella vallasta ja ylipäänsä selviytymisestään. Maailma oli sekasorrossa. Kuohunnan jälkeen vanhan maailman raunioilta syntyi uusi maailmanjärjestys, mutta sekään ei ollut kaunista katseltavaa.

Tavallinen kansa sai pian huomata karvaan totuuden niistä aineista, joita heille oli syydetty lääkärin vastaanotolla ja elintarvikkeiden kautta. Niitä ei oltu koskaan tutkittu tarpeeksi, että oltaisiin kyetty sanomaan mitään pitkäaikaisvaikutuksista. Kaikilla niillä ei toki ollut samoja vaikutuksia, mutta hyvin yleistä tuntui olevan tunne-elämän latistuminen. Aineet olivat romuttaneet sen olemattomiin. Suurimmalla osalla tunteet eivät kadonneet kokonaan, mutta mielihyvän saaminen oli lähes mahdotonta. Yleinen skaalakin tuntui pienentyneen minimiin. Tämä vaivasi myös Ranjitia. Vanhat, intohimoiset tunteet olivat kadonneet ja tilalle oli tullut harmaata tyhjyyttä.

Ranjitkin katse osui maalaukseen, joka riippui hänen vastapäisellään seinällä. Sen loistokkaat värit muistuttivat häntä vanhoista tunteista. Niistä, jotka olivat olleet vielä tuota kuvajaistaankin kauniimpia. Ulkopuolinen olisi voinut kuvailla maalausta punavioletin kirjavaksi, abstraktiksi sekasotkuksi, vaikka värien mestarillinen käyttö takasikin sen, että työtä oli pakko arvostaa. Niillä ei tuntunut olevan varsinaisia rajoja, vaan jokainen oli luonnollinen jatkumo toisesta. Hehku oli sanoinkuvaamaton. Ranjitin salaisuus taiteilijana ei ollutkaan pelkästään hänen lahjakkuutensa maalaamiseen, vaan myös ennennäkemätön taito värien sekoittamisessa. Seinällä riippuvien maalausten vuoksi Ranjitin kotia saattoi kutsua väriparatiisiksi. Harvoin törmäsi yhtä puhtaisiin ja intensiivisiin sävyihin.

Ranjitia itseään ei kuitenkaan kiinnostanut kyseisessä maalauksessa sen ulkoinen kauneus, vaan se, mitä se piti sisällään. Hetken maalausta tarkasteltuaan saattoi ulkopuolinenkin erottaa siinä avaruutta muistuttavia kuvioita: tähtisumua ja komeettoja. Tuo avaruus oli tuhansien kilometrien päässä Ranjitista ja hänen nimensä oli Rani. Niin ironista kuin se nykyisessä maailmassa olikin, niin Ranjit maalasi ihmisten sielun- ja tunnemaailmoja. Rania esittävä maalaus oli ehdottomasti hienoin hänen koskaan maalaamansa, eikä se johtunut pelkästään hänen omista kyvyistään. Ranin sisäinen maailma oli ehkä rikkain, johon mies oli koskaan tormännyt.

Mitään lähellekään samantasoista Ranjit ei ollut maalannut vuosiin. Siitä ei kuitenkaan voinut syyttää pelkästään häntä itseään. Nykyisissä oloissa sellaisten asioiden kuvittaminen oli vaikeaa monestakin syystä. Latistuneesta tunnemaailmasta ei siinnyt suuria inspiraatioita. Myöskään muusatarjonta ei ollut kovinkaan kummoinen noina päivinä. Alaluokkien kuihtuneet naisenkuvatukset olivat palaneet romahduksessa loppuun. Yläluokassa kuvattavat kohteet olivat monesti hyvin yksipuolisia. Tunnemaailmansa latistaneiden näivettynyt mieli oli kyllä kyetty herättämään henkiin kemikaaleilla, mutta menestymiseen vaadittava kyynerpäätaktiikka pakotti sulkemaan hyvin paljon pois tunnteistaan. Toki joukosta aina välillä löytyi joku inspiroivampi tapaus, mutta mitään Ranin kaltaista Ranjitin oli turha edes odottaa löytävänsä sellaisesta maailmasta.

Hän maalasikin mieluummin alaluokan tyttöjä, sillä heidät oli huomattavasti helpompi houkutella leikkiin mukaan. Yläluokan naiset olivat ylpeitä ja tarkkoja kunniastaan. Monien suostuttelemiseksi seikkailuun tarvittiin muutakin kuin vain komea ulkonäkö. Kovin montaa kertaa Ranjit ei ollut epäonnistunut sellaistenkaan naisten viettelyssä, mutta sen eteen joutui tekemään hyvin paljon töitä. Lopputulos oli vain harvoin kaiken työn arvoinen. Siinä ajassa hän olisi kerjennyt maalaamaan monta alempiluokkaista tyttöä, eivätkä lopputulokset olisi poikenneet laadullisesti toisistaan kovinkaan paljoa.

Alaluokan naiset juoksivat suurin piirtein kirkuen hänen luokseen. Se ei ollut mikään ihme. Raukat olivat valmiita tekemään melkein mitä tahansa, että saisivat kokea tunteita sellaisina kuin ne ennen vanhaan olivat. Romanttinen seikkailu kauniskasvoisen taiteilijan kanssa oli omiaan auttamaan rippeiden hamuamisessa. Sitä nuo halukkaat eivät onneksi tienneet, että Ranjitilla itsellään oli itse asiassa jonkin verran tunteita kiihdyttäviä kemikaaleja. Naisten tunnemaailman latteuden vuosi hän antoi joskus heillekin niistä. Se kun helpotti huomattavasti hänen maalaamistaan. Hänen inpiraationsa lähteet eivät tosin olleet ollenkaan tietoisia saamistaan siuauksista, sillä Ranjit teki sen salaa sekoittamalla tarvittavat aineet heille tarjoamiinsa ruokiin ja juomiin. Näin muusille ei tulisi mieleen alkaa vaatia häneltä lisää eliksiiriä, eivätkä he saattaneet juoruta siitä tuttavilleen. Oli ehdottoman tärkeää, ettei kukaan saanut tietää Ranjitin saaneen kemikaaleja käsiinsä, sillä moni olisi varmasti kiinnostunut viemään ne häneltä. Eivätkä vähiten ne rikollisjengit, joiden hän toisinaan kuuli rellestävän kaduilla. Siihen asti hän oli onneksi saanut olla suhteellisen rauhassa, sillä hänen kotinsa oli syrjäisen betonikerrostalon kellarikerroksessa. Kemikaaleja rikolliset tuskin olisivat sieltä päin osanneet etsiäkään, sillä seutu oli karua, eikä siellä olisi todellakaan olettanut asuvan ketään mitään arvokasta omistavaa. Lisäksi hänellä oli ovessaan moninkertainen turvalukitus, jota kovinkaan moni tuskin jaksaisi alkaa murtamaan luullessaan, että hän oli aivan samanlainen alemman luokan edustaja kuin kaikki muutkin seudulla asustavat. Sellaisen kuvan hän oli pyrkinyt naapureilleen antamaan. Heidän silmiinsä hän oli vain nipin napin itsensä elättävä taiteilija.

Ranjitin ulkonäöstäkään ei voinut saada vihiä siitä, että hän olisi alueen asukkaita varakkaampi tai muulla tavoin parempiosainen. Yleisilme oli hieman suttuinen ja vaatteetkin jo varsin kuluneita. Olkapäille ulottuvat, kurittomat kiharat ja parransänki vahvistivat entisestään nuhjuista kuvaa. Hän ei poikennut alueen muista asukkaista monellakaan tapaa. Kemikaalien saaminen olikin ollut vain tuurin kauppaa. Ennen romahdusta eräs taideharrastaja oli sattunut kiinnostumaan hänen töistään. Tuolloin keski-iän loppupuolella sinnittelevä mies oli eksynyt hänen taidenäyttelyynsä ja ihastunut ikihyviksi moneenkin hänen töistään. Lopulta herra Thomasiksi esittäytyneestä miehestä oli tullut hänen vakiasikkaansa.

Yhtä asiaa herra Thomasista Ranjit ei kuitenkaan ollut ennen romahduksta tiennyt. Hän oli tiiviisti kiinni huumebisneksessä, eikä todellakaan minään pikkudiilerinä. Tämä seikka Ranjitille oli selvinnyt vasta romahduksen tapahduttua ja Richard Thomasin rikastuttua äkisti. Eräänä iltana mies oli ilmestynyt hänen ovelleen ja esittänyt erikoislaatuisen tarjouksen: jos Ranjit suostuisi maalaamaan hänelle vakituisesti tauluja niin mies antaisi puolet hänen palkkiostaan tunnekemikaaleina. Sellaista mahdollisuutta ei saanut käytännössä kukaan alaluokasta, joten tietenkin Ranjit oli tarttunut siihen. Pesti olisi todennäköisesti pitkäaikainenkin, sillä herra Thomas uudisti kokoelmaansa usein, eikä hänellä todellakaan loppuneet asunnostaan seinät kesken.

Ranjit oli enemmän kuin kiitollinen tästä onnenpotkusta, mutta hän ei siltikään voinut sanoa olevansa varsinaisen onnellinen. Hänen asuntonsa oli niiden kolkkien turvallisimpia syrjäisen sijaintinsa vuoksi, mutta se ei automaattisesti tarkoittanut sen olevan vaaravyöhykkeen ulkopuolella. Muiden tapaan hänkin joutui pelkäämään aina öisin, erityisesti silloin, kun sattui kuulemaan uhkaavia ääniä lähistöltä. Lisäksi hän oli hyvin yksinäinen. Hänellä oli ollut joitakin opiskelukavereita, mutta hän ei ollut kuullut heistä juuri mitään kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen. Hän ei ihmetellyt sitä, sillä monet olivat joko lähteneet etsimään parempaa elämää muualta tai kuolleet uudessa maailmassa. Koulun sulkeuduttua kenelläkään ei ollut aikaa juuri muuhun kuin selviytymiseen pyrkimisiin, joten yhteydenpito ystävien kanssa oli jäänyt vähemmälle. Ranjit ei mielellään muistellut niitä aikoja, sillä oli joutunut itsekin tekemään selviytymisensä eteen asioita, joita häpesi.

Ne asiat ja monet muut kipupisteet menneisyydessä vaikuttivat taustalta yhä hänen elämäänsä, mutta Ranjit ei siltikään tahtonut kaivella niitä. Etenkin Intiassa vietettyjen aikojen muisteleminen tuntui liian tuskalliselta. Ei siksi, että ne olisivat olleet tuskallisia, vaan koska ne tuntuivat olevan kuin eri elämää. Hän oli ollut kuin eri ihminen tuolloin. Tuntui kuin ne tapahtumat olisivat pikemminkin jokin hänen aikoinaan katsomansa koskettava elokuva kuin todellista elämää. Olisi varmaan helpompaa, jos hän onnistuisikin uskottelemaan itselleen niiden olleen vain harhaa.

Ranjit tiesi, että kaikkien niiden asioiden liika ajatteleminen olisi murtanut hänet, joten hän keskittyi mieluummin käsillä olevaan hetkeen. Päivärutiineihin, maalaamiseen, uusiin muusiin ja ennen kaikkea selviytymiseen. Ei ollut varaa haikailla vanhaa elämää, sillä se tuskin koskaan tulisi takaisin. Niin kipeältä kuin se tuntuikin, niin Intiaakaan hän tuskin enää näkisi. Lentämiseen oli varaa vain hyvin äveriäillä. Ranjitilla tuskin koskaan, ellei hän onnistuisi pääsemään vauraimman eliitin suosioon. Niin tuskin koskaan kävisi, sillä herra Thomas halusi pitää hänet mustasukkaisesti itsellään. Työ hänen siipiensä suojassa oli onnenpotku, mutta se oli myös rajoitus. Thomas kun ei halunnut, että muut kiinnostuisivat hänen lempitaiteilijansa töistä, sillä silloin niiden hinnat saattaisivat kohota moninkertaisiksi.

Yllättäen Ranjitin ajatukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Hän ei ollut ollenkaan ymmärtänyt ajankulua. Hänen ainoasta pienestä ikkunastaan paistoi auringonsäteitä sisälle, joten yön oli täytynyt vaihtua aamuksi. Se tarkoitti sitä, että ovella ei voinut olla kukaan muu kuin hänen uusi, nuori muusansa. Hän oli löytänyt tyttöraukan kadulta joitakin viikkoja sitten itkemästä. Hoikkaa, ehkä jopa hiukan luisevaa vartaloa oli peittänyt vain pienen pieni kirkkaanpunainen minimekko. Tyttö ei koskaan ollut sanonut, miksi oli itkenyt tai ollut niin pienissä vaatteissa viileänä kevätyönä, mutta Ranjit saattoi arvata sen. Tytöllä oli ollut kasvoillaan runsas ehostus, jonkalaista eivät siveelliset naiset enää niinä päivinä käyttäneet. Meikit olivat kalliita, eikä niitä kukaan alaluokkainen ostanut niitä vain huvin vuoksi.

Tyttö oli ollut peloissaan, kun Ranjit oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän oli kuitenkin lähtenyt, joka jo yksin kertoi jotain siitä, millä asialla hän kadulla oli. Ranjitilla ei ollut kuitenkaan ollut aikomustakaan pyytää minkään sortin palveluksia kauhusta kankealta tyttöseltä, vaan nuori nainen oli yksinkertaisesti herättänyt hänen uteliaisuutensa. Jokin tytön viattomassa olemuksessa oli kiehtonut Ranjitia sen verran, että hän oli saanut tästä inspiraation. Ranjitin onneksi myös tyttö itse rentoutui hänen luonaan hyvin nopeasti ja suostui jopa kertomaan itsestään jonkin verran. Hän oli arvioinut tytön iän suunnilleen oikeaksi, sillä tämä oli kahdeksantoista. Hänen nimensä oli Lavender. Äiti oli osannut nimetä tyttärensä osuvasti, sillä laventeliset olivat hänen silmänsäkin.

Nyt tyttö näytti hyvin erilaiselta kuin tuona iltana, eikä mitenkään huonolla tapaa. Tuolloin paksu meikkikerros ja niukka pukeutuminen tekivät hänestä kovin halvan näköisen. Tuossa vaatetuksessa hän ei selvästikään tuntunut olevan kotonaan, vaan oli jatkuvasti ontunut korkeahkoissa koroissa ja nykinyt mekkoansa johonkin suuntaan. Nyt ruudullisessa flanellipaidassa, hieman risoissa farkuissa, polvisukissa ja tennareissa tyttö näytti enemmän omalta itseltään. Muutos oli myös sisäinen, sillä silmien katse oli kirkkampi ja poskille oli tullut hieman väriä.

”Hei, minä tulin nyt”, tyttö totesi hymyillen hermostuneesti.

Ranjit viittoi tytön asuntoon hymyillen lämpimästi. Hymyyn oli syytä, sillä taiteilija oli viime viikkojen aikana varmistunut sitä, että hänen vaistonsa oli ohjannut oikeaan. Lavender ei ollut perinteiseen tapaan eloton. Hänenkään psyykkeensä ei selvästi ollut selvinnyt vaurioitta valtion lääkintävillityksestä, mutta se tuntui näkyvän tytössä ennemminkin ylikorostuneena pelokkuutena ja hermostuneisuutena. Vainoharhaiseksikin häntä saattoi kutsua.

Se ei kuitenkaan haitannut Ranjitia suuremmin, sillä sellaiset ominaisuudet eivät olleet hänelle millään tapaa vaaraksi, eivätkä ne vaikeuttaneet hänen työtään. Ne saattoivat jopa tuoda siihen oman mausteensa, mikäli Ranjit niin haluaisi. Hän ei kuitenkaan ollut aivan vielä muodostanut muusastaan sellaista kokonaiskuvaa, että olisi vielä koskenut siveltimiinsä. Tytön siunauksen hän oli kuitenkin työlleen saanut.

”Miten olet voinut?” Ranjit kysyi istahtaessaan tytön viereen nahkasohvalle.

”En mitenkään normaalista poikkeavasti. Äiti on lähes jatkuvasti töissä ja minä taas... olen vain kotona ja hoidan Michaelia”, Lavender vastasi epävarmasti.

Lavenderin äiti työskenteli kapakassa, jossa pyöri enimmäkseen pikkurikollisia. Työpaikka ei ollut varsinaisesti ihanteellinen kiihtokristitylle naiselle. Parempaa alaluokkaisen oli kuitenkaan turha toivoa. Oikeastaan voisi jopa väittää, että onni oli potkaissut Gretchell Youngsteria. Monet kuolivat nykyään talven tullen kaduille perheineen, kun ei ollut varaa maksaa katosta pään päällä. Siksi nainen varmaan oli paikan ottanutkin. Äidin ollessa töissä Lavenderin oli määrä vahtia viisitoistavuotiasta Mary-sisartaan ja viisivuotiasta Michael-veljeään. Tyttö oli kuitenkin sopinut salaa sisarensa kanssa, että tämä katsoisi Michaelia sillä aikaa, kun Lavender olisi Ranjitin luona. Mary kun ei olisi enää vahtimista tarvinnutkaan, mutta heidän äitinsä pelkäsi nuoremman tytön saavan typeriä päähänpistoja tämän ollessa yksin kotona. Todellisuudessa Lavender oli tytöistä se, josta äidin olisi pitänyt olla huolissaan. Ranjit olisi voinut lyödä vaikka vetoa siitä, ettei Lavenderin äiti tiennyt mitään siitä, mitä tyttö oli aikeissa tehdä sinä iltana kun he tapasivat. Saati siitä, että tyttö norkoili silläkin hetkellä itseään kymmenen vuotta vanhemman taiteilijanretkun luona.

”Aivan, aivan. Enpä itsekään ole mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Sommitellut hieman tulevaa työtämme, en juuri muuta”, Ranjit naurahti saaden jälleen nuoren seuralaisensa punastumaan.

Pikkutyttömäinen punastelu oli miehestä varsin suloista, sillä sellaista ei noina päivinä suuremmin nähnyt. Se kuitenkin myös huoletti Ranjitia hieman. Mies ei halunnut tytön kiintyvän itseensä liikaa, sillä hänen ei ollut tarkoitus ottaa tätä pysyvästi nurkkiinsa norkoilemaan. Hän toi mielellään Lavenderin ankeaan elämään hieman väriä työnsä ohessa, mutta lapsenvahdiksi hän ei tahtonut ruveta. Ranjit ei oikeastaan tahtonut sitoa itseään yhtään mihinkään. Englannissa hän viihtyi parhaiten yksinään, satunnaisesti ihmisiä tapaillen. Muiden seura alkoi pidemmän päälle ahdistamaan häntä. Intiassa asiat olivat toki olleet toisin. Tämän maan ihmiset osasivat kyllä olla kiehtovia, mutta he olivat silti vieraita. Liian pitkä oleskelu heidän seurassaan muistutti siitä kivualiaasti. Ranjit katsoi siis parhaaksi ottaa näistä ihmisistä irti sen minkä sai ja pyrkiä muuten selviämään omillaan.

Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa sillä hetkellä miettiä kaipuutaan Intiaan. Se oli pyörinyt taas viime aikoina hänen mielessään normaalia enemmän, kuten aina silloin kun hän tarttui siveltimeen. Kotimaassaan hän oli saanut inspiraatiotulvia, jonkalaisista Englannissa ei voinut haaveillakaan. Taiteilijan täytyi myöntää olevansa hieman katkera siitä. Mikäli asiat eivät maailmalla olisi menneet niin kuin olivat, hän saattaisi tällä hetkellä olla aivan erilaisessa asemassa. Aikoinaan Ranjitia oltiin ylistetty tulevaisuuden taiteilijalupaukseksi, mutta nuo sanat tuntuivat kuolleen aikaan. Ei hänellä toki huonosti mennyt, mutta ei häntä suuruudeksikaan voinut nimittää.

”Otatko viiniä?” Ranjit kysyi vieraaltaan karkoittaakseen synkät ajatuksensa.

”Jos haluat antaa”, tyttö vastasi kohauttaen olkiaan.

Tytön epäröinti johtui todennäköisesti siitä, että viini oli varsin kallista. Ei nyt varsinaisesti ylellisyystuotteiden joukossa, mutta harva tavallinen ihminen tahtoi tuhlata viimeiset roposensa siihen. Alkoholia oli yhä tarjolla, mutta hyvin heikkolaatuista. Kapakoista sai laimeaa olutta, jonka lisäksi valmistettiin itse helppotekoisia juomia. Ne olivat usein vahvempia, mutta usein myös järkyttävän makuisia.

Ranjitkaan viini ei ollut mitään parasta mahdollista laatua, mutta oli kuitenkin huomattavasti muita vaihtoehtoja parempaa. Hän kaatoi reilun lasillisen kummallekin ja sekoitti kummankin juomaan hieman valkoista pulveria, jota hän selitti pienessä muovisessa pussukassa keittiön kätköissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän antoi sitä Lavenderille, mutta tuntui silti rutiinilta. Entisinä aikoina moisen juoman sekoittaminen olisi ollut jokseenkin alhainen ja halveksittavakin teko, mutta nyt sellaisen sekoituksen saaminen oli siunaus. Hän muisti vielä elävästi ajan, jolloin jotkut nuoret pojat olivat huumanneet tyttöjä kyseenalaisin motiivein yökerhoissa. Tietenkään hänen antamansa pulveri ei ollut mitään sellaista, joka veisi tajun kankaalle, mutta aikaisemmin hän oli silti tuntenut hieman huonoa omatuntoa moisesta toiminnasta. Hän ei ollut oikeastaan täysin varma, mitä koko jauhe oli, mutta oli todennut sen erinomaiseksi tarkoituksiinsa. Sitähän herra Thomas oli hänelle vakuutellutkin alunperin. Sytytti tunteet uudelleen liekkiin, toi taianomaisen tunnelman ja sai hetkeksi kuvittelemaan, että kaikki ehkä ollutkaan niin huonosti.

Lavender oli käpertynyt Ranjitin nahkasohvan nurkkaan ja näytti normaaliakn sirommalta. Siksi Ranjit tunsikin pienen pistoksen sydämessään ojentaessaan hänelle viinilasin. Hän oli tehnyt päätöksensä tytön maalaamisen suhteen, mutta toisinaan miehestä tuntui yhä hieman väärältä kajota keneenkään niin nuoreen. Olihan Lavender lain mukaan jo aikuinen, mutta kahdensantoistavuotiaana nuorin nainen, joka hänellä koskaan oli ollut.

Tyttö itse ei näyttänyt suhtautuvan yhtään epäluuloisesti saamaansa juomaan, vaan otti huomattavan suuren hörpyn heti alkuun. Ranjit ei voinut olla tyrskähtämättä, sillä ei ollut odottanut varautuneelta Lavenderilta mitään sellaista.

”Mitä sinä naurat?” tyttö naurahti vuorostaan.

”En mitään, jatka toki. Olin vain hieman yllättynyt siitä, miten innokkaasti hörppäsit juomastasi”, Ranjit vastasi huvittuneena.

”Alkoholi on tullut minulle jo tutuksi. Viiniä en ole ennen päässyt maistamaan, mutta vähän muuta kyllä. Äitihän ei siitä toki tiedä, mutta toisinaan iltaisin kokoonnumme ystävieni kanssa juomaan halpaa olutta jonkun luokse”, Lavender selvensi ilkikurinen virne naamallaan.

Ranjit oli pannut merkille, että salaa tyttö rakasti äitinsä vanhoillisen maailmankuvan vastustamista. Hänelle tuli mieleen oman opiskeluaikansa vastaavista perheistä tulleet nuoret. Kampuksella heidän siisti ja asiallinen pukeutumisensa oli monesti muuttunut hieman toisenlaiseen suuntaan. Ranjit olisi voinut lyödä vetoa, että Lavenderkin olisi saattanut kiinnittää takkinsa reunaan pari niittiä ja maalata silmänsä mustiksi, mikäli olisi elänyt siinä maailmassa. Hänen mieltään lämmitti se, että Lavenderin pukeutumisessa oli jopa tässä kurjuudessa pieni häivähdys sen ajan tyyliä. Farkut tosin olivat oikeasti kuluneet, eivät hiomapaperilla hiotut.

”Sinusta paljastuu koko ajan uusia puolia”, Ranjit tokaisi vastaten tytön virneeseen.

”Kai minä sitten olen vähän yllätyksellinen”, tyttö totesi siemaisten jälleen viinilasistaan.

Ranjit antoi tytön ohjata heidän välistään keskustelua, sillä hänellä oli tarkoituksenaan alkaa jo luonnostella maalaustaan päässään. Siihen hän tarvitsi kuitenkin vielä hieman suuntaviivoja. Jonkinlaisen yleiskuvan hän oli jo onnistunut tytöstä tavoittamaan, mutta se oli vasta pintaraapaisu. Mitä enemmän Lavender antaisi itsestään Ranjitille, sitä vivaihteikkaamman hän saisi maalauksestaan. Nyt siihen oli hahmottunut vasta joitakin violetin ja sinisen sävyjä. Ehkä hieman keltaistakin.

Pulverin vaikutus alkoi pikkuhiljaa näkyä tytössä. Hänen katseensa muuttui hieman sumuisemmaksi , mutta kasvojen ilmeestä tuli raukeampi kuin varmaan koskaan. Lavenderin kasvoille tuntui olleen juuttunut jonkinlainen kestokireys, joka oli nyt väistynyt. Se ilme ei tosin ollut millään tavoin harvinainen, ennemminkin se tuntui olevan merkki siitä, että ihmisellä oli jalat maassa.

Ranjit oli varonut koskemasta tyttöön tämän varautuneisuuden takia. Taiteilija kun ei tiennyt, millainen asenne hänen tuoreella muusallansa olisi äkkinäiseen läheisyyteen, saati sitten mihinkään sitä intiimimpään. Oli tyttöjä, jotka olivat jo ensimmäisenä iltana suorastaan kiskomassa Ranjitia makuuhuoneeseen, mutta Lavender ei varmasti kuulunut heihin. Taiteilija oli tosin huomannut, ettei hänen rakastajattaren alkunsa ollut myöskään aivan niin varautunut, kun hän oli alunperin kuvitellut. Etenkin pulverin jälkeen tytöstä oli tullut yllättävän luonteva ja avoin. Jollain tavoin Lavenderista oli tullut myös fyysisempi. Hän elehti voimakkaammin ja puhuessaan haki kontaktia myös koskettamalla. Se ei toki kertonut hirveästi hänen moraalistaan minkään intiimin suhteen, mutta toi esiin piilotettua rempseyttä. Rempseät tytöt olivat Ranjitin kokemuksen mukaan harvoin olleet mitenkään hirvittävän pidättyväisiä.

Hidas eteneminen ei kuitenkaan suuremmin haittaisi Ranjitia, sillä hänellä ei ollut mikään kiire asian suhteen. Seksi ei ollut mitenkään välttämätön asia sielun kuvittamisen kannalta, mutta siinä tuli lähes poikkeuksetta tavoittaneeksi energioita, jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta. Toisen tunteminen nimenomaan rakastajana avasi monesti muuten hämärän peittoon jääviä ovia toisen persoonallisuuden syvyyksiin. Tuon seikan vuoksi hän mieluusti koki senkin ulottuvuuden muusiensa kanssa. Lavenderin suhteen se puoli kiinnosti häntä erityisesti. Ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut tyttöä erityisen kovasti, vaan koska tämä oli osoittanut olevansa hyvin yllätyksellinen. Ei hän toki kokenut tyttöä mitenkään epämiellyttävänä ulkoisestikaan, mutta se asia ei ollut hänen tarkoitusperiensä valossa kovinkaan oleellinen. Häntä kiinnosti lähinnä se, millaisia uusia puolia se voisi hänen muusastaan paljastaa.

Ranjit ei osannut sanoa yllättyikö, kun tyttö yllättäen laski päänsä hänen syliinsä. Lavenderin sen iltaisen käytöksen perusteella jonkinlainen fyysinen lähentyminen oli ollut odotettavissa, mutta Ranjit näki Lavenderissa vielä hyvin paljon piirteitä epävarmasta teinitytöstä. Ne tuskin katoaisivatkaan kokonaan, vaikka varmasti saisivat paljon muita sävyjä rinnalleen. Eivät ne varsinaisesti häntä häirinneet, mutta saivat hänet varomaan liikkeitään normaalia enemmän. Liikoja ei kannattaisi odottaa, ettei hän säikyttäisi tyttöä pois.

”Milloin me oikein aloitamme?” tyttö huokaisi yllättäen.

”Niin minkä?” naurahdin, sillä mieleeni ei tullut kovinkaan monia vaihtoehtoja, joita Lavender olisi voinut tarkoittaa siitä yhteydessä.

”Maalaamisen. Sinunhan piti tehdä tuollainen minustakin”, Lavender tarkensi osoittaen Ranjitn mestariteosta.

”Emme vielä. Minulla on vasta jonkinlainen luonnos päässäni”, mies vastasi silittäen varovaisesti tytön mustaa tukkaa.

”Minä en oikein malttaisi odottaa. Siitä tulee varmasti upea. Nuo muutkin ovat aivan loistavia.”

Ranjit ei hennonnut sanoa tytölle, että uudesta työstä tuskin tulisi lähellekään niin kaunis kuin hänen mestariteoksistaan. Onneksi tytöt tuntuivat loppujen lopuksi aina ajattelevan itsestään maalatun teoksen olevan se upein. Se tuntui Ranjitista hieman itseriittoiselta ajattelutavalta, sillä olihan kyseessä kuitenkin heidän omat sielunmaailmansa. Olihan se kuitenkin toisaalta ymmärrettävää, sillä varmasti henkilökohtaisuus toi työhön oman lisänsä. Joskus hän oli itse miettinyt, oliko Rania esittävä teos hänelle niin tärkeä esteettisyytensä vuoksi vai ennemminkin siksi, koska Rani itse merkitsi niin paljon. Se oli kuitenkin saanut niin paljon ylistystä muiltakin, että ei sen arvo voinut pelkästään hänen tunteisiinsa perustua. Ennemminkin tuntui siltä, että ne olivat tukeneet häntä luomistyössään niin, että kauneus oli tarttunut maalaukseen.  

***

Wow, nyt se on sitten kirjoitettu. Ensimmäinen luonnos dystopiaromaanista, tai oikeastaan sen alusta. Raakilehan tämä vain on, ei mitään lopullista. Taustoja pitää vielä parannella ja tehdä selkeämmiksi. Tämän tekstin tarjoitus kun oli lähinnä luonnostella hieman Ranjitin suhdetta Lavenderiin ja Raniin. Näitä luonnosteluita kirjoittelen varmasti enemmänkin ja useamman henkilön näkökulmasta. Toivottavasti tämä idea kehittyy joskus valmiin romaanin tasolle asti.

Teksti syntyi näissä tunnelmissa:

Muurien läpi päässeet

Kaavoihin takertuminen

Minä pelkään sitä toista kaupunkia

vieraita kasvoja ja asfalttimerta

ja minä pelkään elää vihaamatta

tämän kylän hunajaisia

ikilihakoukkuja

Mitä jos

en osaakaan laulaa

uusia lauluja vielä

tyhjistä patsaista veistellä

Mitä sitten

jos yhä kaikille

kasvosi piirtyvät

naamioon valkoiseen

Aavekuiskaajat

Kaislikossa henget leikkivät

kanssaan hänen kuurupiiloa

hiljaa seuraan vierestä

on silmiin sulanut jäätä

Olemme sokeita sumusta

ja kauneus kuolisi alkuunsa

mikäli en sitä kantaisi

vuotavana taakkanani manaisi

Kaikesta mitä on kirjoitettu

Kosketin koskevaa pintaa

ja jäätyivät hileet sormiini

En piirtää saattanut, kirjoittaa

niitä nimikirjaimia

joita toisinaan

niin kovasti vihaan

Huokaa iho kylmyyttään

ja on tunteettomuus toisinaan

avain silkkaa ilkeyttään

kun rikomme lasimme

ja verellämme kirjoitamme

Kohtalo peilin sirpaloituneen

Skitsofrenia

Pirstaleoksennuksen pyörteessä

Ääripäät sokeutuvat

heijastumat laulavat

uivat mielettömyydessä

Ja jos kaikki on harhaa

mieleni itkee

enkä hajanaisena rättinä

osaa itseäni pyyhkiä

Likainen salaisuus

rihmaston haara

Sitäkö olen?

Suljen korvani

Todellisuuskuvat

Toivotko sen nyljettynä

alitajuntasi haaran

hukkaan heitetyn

ajatuksen kaavan

Juotko sen hymyillen

kitkerän nesteen

selkääni pitkin

valuvan kasteen

Janoisia noitia

ne asuvat minuudessa

ja itkevät pienuuttaan

sahalaitojen reunoissa

Älä älä älä älä

Älä mene syvemmälle

älä vajoa umpikujaan

älä vain ettet myöntämään joutuisi

ettei sitä ole olemassakaan

Jos haavasi tahdot nuolla ja niellä

älä siteellä niitä peitä

Äläkä lentämistä niin paljon pelkää

että parvekkeelta hyppäät

Nyt

Jos haluan sinuun juurtua

uskallanko sen sanoa?

Kehtaanko raottaa verhoa

todellisuuskuvien takana?

Askeleen päässä ilmalennosta

me olemme rajapinnalla

Tuntematon ja kaunis

sinä olet suuri

kuin puuni kultainen ulkona

satuolentojen maassa

Spektri

Nämä kivut haluan kokea

minuuteni perukoilla tuntea

uittaa peilipinnassa

ja sen illuusion rikkoa

Sävyt tunnevärikartan

intensiivisyyttä hohkaavan

kirkkaina haukkovat henkeään

kohti ideaa vievät itseään

Läpi tämän onnenpyörän

tahdon todella pyöriä

ympyrän täydellisyydessä

kehäksi eheytyä