Paradoksihulluus

Jäihin vajonnut

Kauan kadoksissa ollut

sieluparka

olevaisuuden irvikuva

syövereissä mustissa

Tummien vesien kätköissä

sen

raukan

mieli asuu

hukutettuna halveksunnan aaltoihin

juurakoistaan tahtoo vapautua

Mut jos pinnalle nousee vihdoin

se syvyyksiin kaipaa

kylmiin pohjien vesiin

turmioon tutumpaan

Tatuoijat

Minussa jälleen edetköön

myrkyn perikuva

selkäytimeeni imeytyköön

sen tajunta

Juhlikoon luillani

periksi annan

repiköön rintani

kynsillään pikimustilla

Pienet arsenikkidemonit

en tiedä kuinka anella

tehkää siis työnne

lopettakaa nopeasti

Kuitenkin kannustuksiini

vastaukseksi saan

kolkkoa naurua vain

sillä demonit sen tietävät:

Kuoleman uni

ei minun velkojani kuittaa

Ruma korpinpoikanen

Vihani siivillä

elvytän itsekunnioitusta

repaleisilla jäänteillä

kitukasvuisilla epämuodostumilla

Niillä lentää yritän

epätoivoisesti sitkuttaa

mutta repaleet kantamaan

eivät kykene

ei

eivät milloinkaan

Näillä eväillä

en luotasi kykene karkaamaan

pyristelemään irti

korkeuksiin kohoamaan

Merkityksettömyyden mahdollisuudessa

Kuolemansa hetkellä

neiti kauneimpia sanojaan kirjoittaa

pitkittyneillä vuosikymmenillä

useamman veriromaanin vuodattaa

Olemattomat suuruudet

ei niillä väliä

enää mieltä

mauttomimmilla viisauksilla

sillä mahtavimmin soivat

tunteet noutajan lunnaina