Jäihin vajonnut
Kauan kadoksissa ollut
sieluparka
olevaisuuden irvikuva
syövereissä mustissa
Tummien vesien kätköissä
sen
raukan
mieli asuu
hukutettuna halveksunnan aaltoihin
juurakoistaan tahtoo vapautua
Mut jos pinnalle nousee vihdoin
se syvyyksiin kaipaa
kylmiin pohjien vesiin
turmioon tutumpaan
Tatuoijat
Minussa jälleen edetköön
myrkyn perikuva
selkäytimeeni imeytyköön
sen tajunta
Juhlikoon luillani
periksi annan
repiköön rintani
kynsillään pikimustilla
Pienet arsenikkidemonit
en tiedä kuinka anella
tehkää siis työnne
lopettakaa nopeasti
Kuitenkin kannustuksiini
vastaukseksi saan
kolkkoa naurua vain
sillä demonit sen tietävät:
Kuoleman uni
ei minun velkojani kuittaa
Ruma korpinpoikanen
Vihani siivillä
elvytän itsekunnioitusta
repaleisilla jäänteillä
kitukasvuisilla epämuodostumilla
Niillä lentää yritän
epätoivoisesti sitkuttaa
mutta repaleet kantamaan
eivät kykene
ei
eivät milloinkaan
Näillä eväillä
en luotasi kykene karkaamaan
pyristelemään irti
korkeuksiin kohoamaan
Merkityksettömyyden
mahdollisuudessa
Kuolemansa hetkellä
neiti kauneimpia sanojaan kirjoittaa
pitkittyneillä vuosikymmenillä
useamman veriromaanin vuodattaa
Olemattomat suuruudet
ei niillä väliä
enää mieltä
mauttomimmilla viisauksilla
sillä mahtavimmin soivat
tunteet noutajan lunnaina
