Satumetsän porteilla

Hiljainen minuutti

Pelon sakset leikkaavat poikki estoja
Milloin ylitin rajani kultaisen
Sen jolla luokiteltiin toisaalta normaali
mutta silti
kaikkea muuta

Herra, auta, pelasta
Suojele minua maailmalta
ja hän
hylkääkö ehkä
miten vain
Tämä on alku
tavalla
tai sitten toisella

Menneisyyden haamut

Ylimielinen seireeni
se nauraa sisällä minuuteni
”Mitäs minä sanoin?” laulaa huora
kuin olisin meistä se heikompi
vaikka hän
seireeni
on se oikullisempi

Virtapiirejä

Tuhannet kasvot odottavat
kiljuvat
itkevät
liekkihurmiota
Energiako ei kierrä?
Rouva Lehtori
olette väärässä
Tänään
Täällä
Sama energia
Kyllä
Se kiertää

Viestinviejä

Korpimetsät
kinokset
ja jäähaltijat piiloissaan
- kauneutta parhaimmillaan

Niiden ohitse kiidän
kanssa ratsuni mustavalkoisen
ja peikot luolissaan
ne kääntyvät katsomaan
kun herätän prinssin
lumikuninkaan pojan
”Jo aika tullut on
jakaa lumialmut
tuoda valkeus
että olisi jouluilomme
kuin paratiisin ensimmäinen päivä.”
Ja poika lähtee
minä hymyilen
mutta paikoilleni pysähdyn
sillä enhän minä ole suurmies
en kuningas
en sankari
vain kirjuri
joka loi sen kaiken

Olematon horisontti

Aavelaivat tyrskyissä
etsivät olematonta satamaa
Kadotetut sielut vankilassa
- ne itkevät katkeruuttaan
kun seilataan ja seilataan
poljetaan paikallaan
eikä satamaa
ei rantaa
näy tänään – ei milloinkaan

Älä päästä irti

Lapset
varokaa satumetsää
se illan tullen synkäksi muuttuu
aurinko laskee ja varjot saapuu
ja ilkeät henget – ne aikoja eläneet
teidät tavoittavat
kuvitelmanne katouttavat
ja aikuiseksi kasvattavat

Kuningattaren vuosi

Kuoleva lumikuningatar
hän jäistä ksylofonia soittelee
loppunsa säveliä maailmalle tarjoilee
kun kevät jo sarastaa
umpijää sulaa taas

Vain tyttäret puoliksi inhimilliset
kesäöiden viileys pelastaa
kunnes jälleen saapuu routa
kastaen yhden lapsista
kuningattareksi talven satumaisen
mutta vain hetkeksi aikaa
sillä jäisenä ei kukaan elä kauaa

Alitajunnasta

Kryptani porttia vartioi
yksinäinen aavetytär
istuu aidalla
itkien jäisiä kyyneliä (ikuisesti vain)
sillä koskaan ei hän minua jätä
vaikkei ole aikoihin ollut olemassa
kuin kalpeana muistona
valokuvien kasvona

Äläkä koskaan pysähdy

Juostessani peikkoja karkuun
on sydämeni rasituskoomassa
Puikkelehdin ja piilottelen
mutta pirut pysyvät kannoilla
Huudan, itken ja anelen
mutten toivokaan armoa
kolkkoa naurua vastauksena vain
suo takaa-ajajain
ja kai ikuisesti
on perässä ajatuksissain

Kaavassa

Illuusiot säikyttelevät
luonnonlaeille ivallisesti elehtivät
Irvistelevät kauhistuneille katsojille
tarjoavat valhetta kadotetuille


Merkitty

Jäätynyt sokeri huulilla ihmisen
talven vampyyri jätti jälkensä
paitsi ruumiissa
myös hengessä polttelee
vallan uusi halu
jäinen polte
vaarallinen mieliteko
sillä ne viheliäiset olennot
antavat kuin lahjaksi kaipuun
joka ohjaa luokse lumoavan
kauniista kauneimman
kuoleman

Lasten kauhuelokuvia

Tämä teksti syntyi hyvin hajanaisista ajatuksista rankentuen pikkuhiljaa tarinaksi. Innoitukseni sain Nighwishin Poet and the Pendulumista ja Song of Myselfista. Teksti ei perustu kumpaankaan kipaleeseen, mutta tunnelma toimi vaikuttajana.
Jos jotakuta huvittaa kopioida teksti omaan käyttöön niin senkus, mutta omanaan ei saa esittäää.

***


Tähän varmaankin sijoittaisin alkutekstini. Onhan jokainen pieni tarinakin kuin elokuva. Ainakin minulle, taiteilijalle kynän päässä. Ja minähän siitä päätän, eikö niin? Omasta tarinastani, omasta elokuvastani, jonka ensi-illan sallin nyt koko maailmalle. Mutta varoitan sinua, tämä ei ole filmi, jota katsoessa voi rentoutua ja heittää huolensa taka-alalle. Totuus on, että tämän tarinan alkutekstit ovat valitettavasti kovin surulliset:

Kaikki alkoi pienistä keijukaisista nuoruuden porteilla. Ne kuiskivat päähenkilölle ilkeitä lauseita, lumosointuja korville. Kertoivat kierrellen hänen olevan arvoton hylkiö, rumilus ja hyödytön yksilö. Ylimielinen ja itseriittoinen… ja mitä vielä. Kamalia sanaleikkejä. He täyttivät tyttöraukan sisimmän kaikenlaisella kiusallisella ongelmajätteellä, jonka paljastaminen olisi ollut vähintäänkin häpeällistä tai pahempaakin. Tiedättehän varmasti mitä kauhuelokuvissa tehdään niille jotka puhuvat liikaa?

Mutta nyt uskoisin jo olevan väliajan vuoro:

Noina päivinä pieni tyttönen loi unelmansa, jossa kaikki oli toisin. Siellä hän oli vailla huolia varjoista ympärillään ja sydämessään. Ilman raskasta taakkaa kannettavanaan. Ja niin hän lenteli vapaana kahleista, täysin painottomana täydellisyyden yläpuolella kohoten korkeuksiin. Tavoittamattomiin.

Outouksista oudoin ja kiehtovin oli, että paratiisissa pahuuskin hyväili häntä tehden näyttämötaiteesta aina vain kauniimpaa. Se oli ase, jolla tyttö tähtäsi viholaiskasvoihin, omiin alistettuihin orjiinsa. Heihin, jotka toisessa maailmassa kehtasivat nimittää häntä niillä kauhistuttavilla hirviösanoilla. Mutta vihdoinkin, taiteilijan pään sisällä, he olivat alistettuina, valmiina kohtamaan loppunsa maailman kuningattaren edessä. Eikä pikkuisilla keijuraukoilla ollut ketään turvanaan, sillä tuolla oikeudenkäynnillä ei ollut katsojia. Oli vain päähenkilö, syytetty ja ikuisuuden syytäjä kera pienen lapsosen runojen, jotka kuiskailivat ilmassa kuolemantuomiota. Kertasivat menneisyyden nuotteja saaden paholaiset kerrankin katumaan syntejään. Ah, voi sitä ylemmyydentunnetta!

Se oli varmaankin loppuhuipennus. Onko seuraavaksi vuorossa onnellinen päätös tarinalle?

Kun kaikki kuoleman keijukaissotilaat oli tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan, päähenkilömme sai huokaista helpotuksesta ja astua takaisin paratiisin viattomammalle puolelle. Keskelle villeinä virtaavia puroja ja violetteja niittyjä. Sinne nurmelle hän jäi makaamaan, lepäämään, kunnes haavansa olivat parantuneet ja sen jälkeen, vihdoinkin, pääsi huippukohtaan, mielikuvituksen vuoristorataan ja leikittelemään kuvitelmalla. Heittelemään sitä suuntaan ja toiseen toteuttaakseen mahdottomia visioita. Kiusattu saattoi vihdoinkin olla vapaa ja turvassa. Ja niin kului pitkä, pitkä aika, kunnes hän ymmärsi haluavansa jotain enemmän. Nimittäin se, miksi lapsi vannonut syntyneensä: suuri legenda, oikea taitelija, jotta voisi paistatella ihailussa ja kumarrella suurelle yleisölle. Sulautua yhdeksi musiikin kanssa ja muuttua jumalolennoksi.

Joudun esittämään vilpittömät pahoitteluni, sillä olen hukannut viimeisen kohtauksen. Kertokaa minulle, kuinka nyt autan Liisan pois Ihmemaasta?