Jätä jäljelle
Turhaa traagisuutta
Mielen suttuisuutta
Pieniä synkkiä paratiiseja
Tummasydämisiä kurtisaaneja
Kaikissa hieman pahuutta
Hitunen jäistä kuolevaisuutta
Älä pelaa
älä pelaa
Et voi koskaan voittaa
Herra on hyvä ja korjaa likapyykkinsä itse
Tunnustukset ovat yliarvostettuja
Palamaan pakotettuja
Minun vaikeuteni
Tuhannet pienet mielikuvitusmaailmani
Minkä niistä valitsisin
syntisäkkiini piilottaisin
Kuolonkankeus osana persoonaa
ja maailma kumartaa Saatanaa
Sinäkö se olet
vai noutajani vain
Sadepäivä
Kyynelkeijuja ikkunalaudoilla
takana lasin sadepinnoilla
Niitä hyväilen sormilla kohmeisilla
sanoilla lausumattomilla
Todellisuudessani näen melankoliaprinsessoja
linnojen torneihin vangittuja kaksoissiskoja
Mutta tänään on oma vankilani kaukaisin
jonkun toisen maailma tavoittamattomin
Eskapismin alkeet
Minun koreografiani on mahdoton oppia
Kieleni vaikeasti ymmärrettävää sorttia
Toisinaan en ymmärrä itsekään
kun en mukana enää leikikään
Mitä ajan takaa tällä kaikella
Unikuvilla toteutumattomilla
Mutta yksi asia on varmista varmin
On elämäni hatarin
Ilman irrottamista se hajoaa
Avaruuteen katoaa
Siipirikko
Ilkeä ruoste rinnassa saastuttaa maailmaa
Ympäriltään kaiken kaikkoamaan saa
Kontrolli on kadonnut taakse tuhannen taivaan
Sinne, jossa opin riittämättömyyden tuntemaan
Sinun maailmasi keskellä miljoonien turhuuksien
Henkeeni koskee – se ei kestä läpi hyödyttömien tuskien
ja barbeista kasvoi
täydellisiä itsemurhapommittajia
maanantai 17. lokakuuta 2011
lauantai 1. lokakuuta 2011
Ihmisen poika
HP-fanfictionia jälleen.
***
Sinun aikasi, kuiskivat varjot ympärilläni. Tänään, lapsi, kun Luoja on kuollut. Tänään, kun kaikki toivo on mennyt, ne itkivät. Rauniot, jotka kieriskelivät maassa suudellen likaisenvalkoisen kaapuni helmoja. Vaikersivat ylistyssanoja vertavuotavilta huuliltaan ja kumartelivat huumassaan uuden Mestarin – minun – ylistyksekseni.
”Kuulkaa, ystäväni, tänään meille koittaa uusi aamu! Pimeyden lordi on jättänyt jälkeensä seuraajan, yli-ihmisen, jolta on poistettu kuolevaisen miehen heikkous! Luulimme toivomme menneen, mutta nyt se on palautettu takaisin sydämiimme. Suuri Mestarimme on ojentanut rajan takaa käden auttaakseen meitä ja jatkaakseen taistelua oikeuden puolesta. Nouskaamme jälleen! Nostakaamme lippumme ja korjatkaamme luumme uuteen sotaan, jonka jonakin päivänä viemme suoraan vihollistemme kotioville ja vuodatamme veren jokaisesta tielle asettuvasta!”
Toverien joukko hurrasi vaivalloisesti uuden, juuri saapuneen varjon sanoille. Tuoko oli se lähettiläs, jonka Isä sanoi jonakin päivänä hakevan minua jos sille tulisi tarvetta? Hänkö oli tullut ilmoittamaan, että oli minun aikani herätä unesta ja ottaa vastaan Isäni perintö. Mestari oli siis ollut liian heikko vaikka hän vakuutteli olevansa väkevistä väkevin. Hän oli sittenkin ollut erehtyväinen. Niin sen täytyi olla. Miehen tehtävä ei sittenkään ollut ollut hallita, vaan valmistaa tie yliluonnollisen väkevää seuraajaansa varten. Hän kaikessa viisaudessaan luuli minua vain hyvin epätodennäköiseksi kostosuunnitelmaksi, mutta tulisin olemaan paljon enemmän. Näyttäisin sen hänelle ja kaikille, vihollisille ja liittolaisille.
Uskollisuuttaan osoittaakseen eräs palvelija riensi ojentamaan minulle sauvaa, jonka Isäni oli minulle teettänyt vielä eläessään. Vihdoinkin. Nyt minulla olisi mahdollisuus luoda valtakuntani käyttämällä kaikkea sitä voimaa, jonka Luoja oli minulle luovuttanut. Rajattomia mahdollisuuksia risteili mielessäni, kymmeniä keinoja luoda täydellinen yhteisö valioyksilöistä. Niitä eivät olleet tuollaiset varjot vaan ne saisivat kuolla, kun aika koittaisi. Toistaiseksi minun oli kuitenkin pidettävä niistä kiinni, sillä näin alkuun muita palvojia ei ollut.
”Minä johdan teitä, ystäväni, rakkaimmat tukijani ja rakennan teille unelmien yhteiskunnan. Jokainen vihollisemme saatetaan vielä tilille teoistaan, hyvän Isän kohtalo kostetaan ja kuraveri vuodatetaan heidän oman ministeriönsä portaille. Uusi aikakausi alkaa tänä yönä!”
Suosionosoitukset ottivat jälleen huoneen valtaansa ja jokainen varjo riemuitsi. Myös minun huulilleni nousi hymynkare, joka tosin johtui vain mokomien olentojen tyhmyydestä. Säälittävyydet uskoivat jokaisen sanan, jonka heille syötin. Luulivat pääsevän osaksi valittujen yhteiskuntaani ja jopa voivan kurottaa saastaiset kätensä valtani aarteeseen. Sisälläni Mestari nauroi heille. Nauroi tuttua naurua, joka sekoittui omaani. Kyllä Isä, he ovat niin typeriä, nämä sokeat seuraajasi, mutta heistä on minulle kieltämättä hyötyä. Niinpä minun täytyy sinua jälleen uudesta lahjasta, sillä olet tehnyt hyväkseni enemmän kuin koskaan saatoin toivoakaan.
”Nyt, rakkaat seuraajani, minä pyydän teiltä yhtä asiaa. Olette joutuneet vasta äskettäin antamaan itsestänne kaikkenne Isäni rinnalla, mutta teidän täytyisi olla vielä hetki vahvoja. Muuten emme voi selvitä sodasta vihollistamme vastaan koskaan. Kaivakaa itsestänne viimeiset voiman rahtuset, tiedän että pystytte siihen!
Joukon seasta ei erottunut yksittäisiä äännähdyksiä, vaan pelkästään tasaista muminaa. Nuo olivat kuvottavia olentoja. Nöyristely, sokea palvonta ja heikkous paistoivat mailien päähän mokomista kurjimuksista ja niiden olemuksesta saattoi nähdä, ettei niitä ollut tarkoitettu kuin palvelemaan Herraansa. Muuhun säälittävyyksistä tuskin oli. Vain muiden tottelemiseen ja palvontaan.
”Sinä siellä, tulisitko tänne?” kutsuin hieman turhankin hunajainen sävy äänessäni erästä nuorukaista takimmaisista palvelijoistani.
”M-minäkö?” nuori, riutunut poika änkytti uskomatta selvästikään korviaan, kun uusi Mestari puhutteli häntä.
”Sinä juuri, ystäväiseni, tähän minun viereeni”, kehotin jo lievästi hermostuneena. En pitänyt turhasta ajan haaskauksesta. Oli niin tyypillistä pojan kaltaiselle typerykselle kysyä itsestään selvää asiaa.
Nuorukainen asteli luokseni selvästikin peloissaan. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet entistäkin kalpeammiksi ja muutama hiekansävyinen hiustuppo oli liimaantunut hikiseen otsaan. Minua oksetti moinen heikkous, mutta suuttumukseni leimahti vasta pojan alkaessa tärisemään mittailevan katseeni alla.
Koko ränsistynyt varjojen joukko kuohahti, kun sivalsin kirouksellani pojan olkavarteen syvän loven, joka sai tämän parkaisemaan kivusta. Kehoni lävitse kulkeutui jälleen sanoinkuvaamaton inho. Mokoma mesoaminen kuului pohjasakalle, henkilöille, joilla ei ollut ylpeyttä eikä kykyä kestää kipu kuin kuului. Minun soturieni oli oltava voittamattomia ja rohkeita, ei säälittäviä itkeviä saastoja.
Sivalsin jälleen sauvallani saaden pojan anelemaan lopettamista. Hän ei muka ymmärtänyt mistä oli kyse ja hoki vain kuunnelleensa minua mitä suurimmalla innolla. Nuorukainen väitti haluavansa toteuttaa tahtoani ja tehdä kaikkensa ideologian eteen. Minä en uskonut moista hölynpölyä. Jos poika olisi halunnut osoittaa kykeneväisyytensä, hän ei huutaisi katkerasti viiltäessäni vaan keskittyisi selviytymiseen. Tällöin nuorukainen osoittaisi olevansa ideologian arvoinen ja kunnioittavansa Mestarinsa tahtoa.
”Ole, kiltti, Herra, säästä minut! Minä voin tehdä paljon hyväksesi, teen mitä tahansa!” hätääntynyt nuorukainen huusi häntä ympyröivän verilammikon yhä kasvaessa.
En kiinnittänyt huomiota sanoihin, sillä ne eivät olleet merkittäviä. Vain nuorukaisen teot määräsivät hänen tuomionsa ja niitä olivat muun muassa heikkouden osoittaminen. Sellaista en voinut hyväksyä omilta joukoiltani ja se täytyi tehdä kaikkien edessä selväksi. Luonnevikaiset oli lopetettava ja tehtävä jostakin varoittava esimerkki. Alaisieni täytyisi ymmärtää minun olevan tosissani.
Kirous leikkasi yhä uusia viiltoja pojan lihakerroksiin eikä hän pian enää kyennyt nousemaan paikaltaan. Sokkitila, väsymys ja pelko saivat hänet vain itkemään säälittävänä myttynä paikallaan samalla, kun punainen elämänneste valui hiljalleen lattialle.
Varjot näyttivät olevan järkyttyneitä nähdessään toverinsa kieriskelevän veressään kuoleman kielissä. Muut tuntuivat kuitenkin olevan sen verran älykkäitä, etteivät he menneet kirouksen ja pojan väliin. Olin tyytyväinen huomatessani, miten kukaan ei edes yrittänyt kääntää selkäänsä minulle. Alun tukiverkosto tuntui siis olevan täysin kunnossa. Sen avulla voisin kerätä seuraajia ja voimistaa kuihtunutta ruumistani. Sen siivin voisin saada alkuun vallankumoukseni.
”Näitte juuri mitä tapahtuu yhteisömme heikolle. Tuolle nuorukaiselle kävi kuten villissäkin luonnossa heikoille. Älkää erehtykö luulemaan, ettei luonnonvalinta päde teihin vain siksi, että olette pienellä määrällä sivistystä varustettuja. Noin käy jokaiselle, joka ei kestä painetta. Meillä ei ole varaa pitää rasitteita joukossamme”, kuulutin yhä järkyttyneelle joukolleni, joka oli yhä täysin mykkä. Täysin reaktioita vailla he eivät kuitenkaan olleet, sillä varjot tukeutuivat toisiinsa sanattomasti pienillä fyysisillä eleillä ja hikoilivat. Voi kuinka he hikoilivatkaan ja kuinka oksettavaa se olikaan. Varsin inhottava osoitus inhimillisyydestä, jota vihasin. En tietenkään mitenkään voinut olla hiljaa sellaisen heikkouden edessä. Minun oli pakko puhua, etten menettäisi kaikkea toivoani uuden valtakunnan suhteen. Jos antaisin palvelijoideni rypeä surkeudessaan niin en koskaan pääsisi rakentamaan tulevaisuutta.
”Oppikaa jättämään heikkoutenne taakse tai ette selviä. Vaihtoehtonne ovat yksinkertaiset: voittaminen tai kuolema. Teidät voidaan joko suolestaa, sisälmyksenne kaivaa ulos ruumiistanne ja sydän seivästää tai sitten voitte selvitä. Älkää olettako, että on minkäänlaista keskitietä, sillä silloin te epäonnistutte. Keskittäkää kaikki voimavaranne minun palvelemiseeni ja teidät palkitaan vielä ruhtinaallisesti, sillä muita Jumalia teillä hylätyillä ei ole. Ette voi enää loikata toiselle puolelle, kun olette jo pahasti sotasyyllisiä. Liittykää siis minuun ja kasvakaa vahvoiksi. Jatkakaa Isän tiellä olkaa kanssani, kun opastan teidät unelmaanne. Minä olen Häntä ja minä olen teitä. Ruumiini on omanne kaltainen, henkeni on Isän. Antakaa minun kastaa teidät oikean tien palvelijoiksi, sillä minä olen Ihmisen poika.”
***
Sinun aikasi, kuiskivat varjot ympärilläni. Tänään, lapsi, kun Luoja on kuollut. Tänään, kun kaikki toivo on mennyt, ne itkivät. Rauniot, jotka kieriskelivät maassa suudellen likaisenvalkoisen kaapuni helmoja. Vaikersivat ylistyssanoja vertavuotavilta huuliltaan ja kumartelivat huumassaan uuden Mestarin – minun – ylistyksekseni.
”Kuulkaa, ystäväni, tänään meille koittaa uusi aamu! Pimeyden lordi on jättänyt jälkeensä seuraajan, yli-ihmisen, jolta on poistettu kuolevaisen miehen heikkous! Luulimme toivomme menneen, mutta nyt se on palautettu takaisin sydämiimme. Suuri Mestarimme on ojentanut rajan takaa käden auttaakseen meitä ja jatkaakseen taistelua oikeuden puolesta. Nouskaamme jälleen! Nostakaamme lippumme ja korjatkaamme luumme uuteen sotaan, jonka jonakin päivänä viemme suoraan vihollistemme kotioville ja vuodatamme veren jokaisesta tielle asettuvasta!”
Toverien joukko hurrasi vaivalloisesti uuden, juuri saapuneen varjon sanoille. Tuoko oli se lähettiläs, jonka Isä sanoi jonakin päivänä hakevan minua jos sille tulisi tarvetta? Hänkö oli tullut ilmoittamaan, että oli minun aikani herätä unesta ja ottaa vastaan Isäni perintö. Mestari oli siis ollut liian heikko vaikka hän vakuutteli olevansa väkevistä väkevin. Hän oli sittenkin ollut erehtyväinen. Niin sen täytyi olla. Miehen tehtävä ei sittenkään ollut ollut hallita, vaan valmistaa tie yliluonnollisen väkevää seuraajaansa varten. Hän kaikessa viisaudessaan luuli minua vain hyvin epätodennäköiseksi kostosuunnitelmaksi, mutta tulisin olemaan paljon enemmän. Näyttäisin sen hänelle ja kaikille, vihollisille ja liittolaisille.
Uskollisuuttaan osoittaakseen eräs palvelija riensi ojentamaan minulle sauvaa, jonka Isäni oli minulle teettänyt vielä eläessään. Vihdoinkin. Nyt minulla olisi mahdollisuus luoda valtakuntani käyttämällä kaikkea sitä voimaa, jonka Luoja oli minulle luovuttanut. Rajattomia mahdollisuuksia risteili mielessäni, kymmeniä keinoja luoda täydellinen yhteisö valioyksilöistä. Niitä eivät olleet tuollaiset varjot vaan ne saisivat kuolla, kun aika koittaisi. Toistaiseksi minun oli kuitenkin pidettävä niistä kiinni, sillä näin alkuun muita palvojia ei ollut.
”Minä johdan teitä, ystäväni, rakkaimmat tukijani ja rakennan teille unelmien yhteiskunnan. Jokainen vihollisemme saatetaan vielä tilille teoistaan, hyvän Isän kohtalo kostetaan ja kuraveri vuodatetaan heidän oman ministeriönsä portaille. Uusi aikakausi alkaa tänä yönä!”
Suosionosoitukset ottivat jälleen huoneen valtaansa ja jokainen varjo riemuitsi. Myös minun huulilleni nousi hymynkare, joka tosin johtui vain mokomien olentojen tyhmyydestä. Säälittävyydet uskoivat jokaisen sanan, jonka heille syötin. Luulivat pääsevän osaksi valittujen yhteiskuntaani ja jopa voivan kurottaa saastaiset kätensä valtani aarteeseen. Sisälläni Mestari nauroi heille. Nauroi tuttua naurua, joka sekoittui omaani. Kyllä Isä, he ovat niin typeriä, nämä sokeat seuraajasi, mutta heistä on minulle kieltämättä hyötyä. Niinpä minun täytyy sinua jälleen uudesta lahjasta, sillä olet tehnyt hyväkseni enemmän kuin koskaan saatoin toivoakaan.
”Nyt, rakkaat seuraajani, minä pyydän teiltä yhtä asiaa. Olette joutuneet vasta äskettäin antamaan itsestänne kaikkenne Isäni rinnalla, mutta teidän täytyisi olla vielä hetki vahvoja. Muuten emme voi selvitä sodasta vihollistamme vastaan koskaan. Kaivakaa itsestänne viimeiset voiman rahtuset, tiedän että pystytte siihen!
Joukon seasta ei erottunut yksittäisiä äännähdyksiä, vaan pelkästään tasaista muminaa. Nuo olivat kuvottavia olentoja. Nöyristely, sokea palvonta ja heikkous paistoivat mailien päähän mokomista kurjimuksista ja niiden olemuksesta saattoi nähdä, ettei niitä ollut tarkoitettu kuin palvelemaan Herraansa. Muuhun säälittävyyksistä tuskin oli. Vain muiden tottelemiseen ja palvontaan.
”Sinä siellä, tulisitko tänne?” kutsuin hieman turhankin hunajainen sävy äänessäni erästä nuorukaista takimmaisista palvelijoistani.
”M-minäkö?” nuori, riutunut poika änkytti uskomatta selvästikään korviaan, kun uusi Mestari puhutteli häntä.
”Sinä juuri, ystäväiseni, tähän minun viereeni”, kehotin jo lievästi hermostuneena. En pitänyt turhasta ajan haaskauksesta. Oli niin tyypillistä pojan kaltaiselle typerykselle kysyä itsestään selvää asiaa.
Nuorukainen asteli luokseni selvästikin peloissaan. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet entistäkin kalpeammiksi ja muutama hiekansävyinen hiustuppo oli liimaantunut hikiseen otsaan. Minua oksetti moinen heikkous, mutta suuttumukseni leimahti vasta pojan alkaessa tärisemään mittailevan katseeni alla.
Koko ränsistynyt varjojen joukko kuohahti, kun sivalsin kirouksellani pojan olkavarteen syvän loven, joka sai tämän parkaisemaan kivusta. Kehoni lävitse kulkeutui jälleen sanoinkuvaamaton inho. Mokoma mesoaminen kuului pohjasakalle, henkilöille, joilla ei ollut ylpeyttä eikä kykyä kestää kipu kuin kuului. Minun soturieni oli oltava voittamattomia ja rohkeita, ei säälittäviä itkeviä saastoja.
Sivalsin jälleen sauvallani saaden pojan anelemaan lopettamista. Hän ei muka ymmärtänyt mistä oli kyse ja hoki vain kuunnelleensa minua mitä suurimmalla innolla. Nuorukainen väitti haluavansa toteuttaa tahtoani ja tehdä kaikkensa ideologian eteen. Minä en uskonut moista hölynpölyä. Jos poika olisi halunnut osoittaa kykeneväisyytensä, hän ei huutaisi katkerasti viiltäessäni vaan keskittyisi selviytymiseen. Tällöin nuorukainen osoittaisi olevansa ideologian arvoinen ja kunnioittavansa Mestarinsa tahtoa.
”Ole, kiltti, Herra, säästä minut! Minä voin tehdä paljon hyväksesi, teen mitä tahansa!” hätääntynyt nuorukainen huusi häntä ympyröivän verilammikon yhä kasvaessa.
En kiinnittänyt huomiota sanoihin, sillä ne eivät olleet merkittäviä. Vain nuorukaisen teot määräsivät hänen tuomionsa ja niitä olivat muun muassa heikkouden osoittaminen. Sellaista en voinut hyväksyä omilta joukoiltani ja se täytyi tehdä kaikkien edessä selväksi. Luonnevikaiset oli lopetettava ja tehtävä jostakin varoittava esimerkki. Alaisieni täytyisi ymmärtää minun olevan tosissani.
Kirous leikkasi yhä uusia viiltoja pojan lihakerroksiin eikä hän pian enää kyennyt nousemaan paikaltaan. Sokkitila, väsymys ja pelko saivat hänet vain itkemään säälittävänä myttynä paikallaan samalla, kun punainen elämänneste valui hiljalleen lattialle.
Varjot näyttivät olevan järkyttyneitä nähdessään toverinsa kieriskelevän veressään kuoleman kielissä. Muut tuntuivat kuitenkin olevan sen verran älykkäitä, etteivät he menneet kirouksen ja pojan väliin. Olin tyytyväinen huomatessani, miten kukaan ei edes yrittänyt kääntää selkäänsä minulle. Alun tukiverkosto tuntui siis olevan täysin kunnossa. Sen avulla voisin kerätä seuraajia ja voimistaa kuihtunutta ruumistani. Sen siivin voisin saada alkuun vallankumoukseni.
”Näitte juuri mitä tapahtuu yhteisömme heikolle. Tuolle nuorukaiselle kävi kuten villissäkin luonnossa heikoille. Älkää erehtykö luulemaan, ettei luonnonvalinta päde teihin vain siksi, että olette pienellä määrällä sivistystä varustettuja. Noin käy jokaiselle, joka ei kestä painetta. Meillä ei ole varaa pitää rasitteita joukossamme”, kuulutin yhä järkyttyneelle joukolleni, joka oli yhä täysin mykkä. Täysin reaktioita vailla he eivät kuitenkaan olleet, sillä varjot tukeutuivat toisiinsa sanattomasti pienillä fyysisillä eleillä ja hikoilivat. Voi kuinka he hikoilivatkaan ja kuinka oksettavaa se olikaan. Varsin inhottava osoitus inhimillisyydestä, jota vihasin. En tietenkään mitenkään voinut olla hiljaa sellaisen heikkouden edessä. Minun oli pakko puhua, etten menettäisi kaikkea toivoani uuden valtakunnan suhteen. Jos antaisin palvelijoideni rypeä surkeudessaan niin en koskaan pääsisi rakentamaan tulevaisuutta.
”Oppikaa jättämään heikkoutenne taakse tai ette selviä. Vaihtoehtonne ovat yksinkertaiset: voittaminen tai kuolema. Teidät voidaan joko suolestaa, sisälmyksenne kaivaa ulos ruumiistanne ja sydän seivästää tai sitten voitte selvitä. Älkää olettako, että on minkäänlaista keskitietä, sillä silloin te epäonnistutte. Keskittäkää kaikki voimavaranne minun palvelemiseeni ja teidät palkitaan vielä ruhtinaallisesti, sillä muita Jumalia teillä hylätyillä ei ole. Ette voi enää loikata toiselle puolelle, kun olette jo pahasti sotasyyllisiä. Liittykää siis minuun ja kasvakaa vahvoiksi. Jatkakaa Isän tiellä olkaa kanssani, kun opastan teidät unelmaanne. Minä olen Häntä ja minä olen teitä. Ruumiini on omanne kaltainen, henkeni on Isän. Antakaa minun kastaa teidät oikean tien palvelijoiksi, sillä minä olen Ihmisen poika.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)