Sivut

maanantai 5. lokakuuta 2015

Perustukset



Osallistuin jokin aika sitten kauhularppiin ja minulle anettiin tehtäväksi kirjoittaa hahmolle painajainen. Annan unesta syntyi ilmeisesti kaunokirjallinen novelli, joten miksipä en laittaisi sitä tännekin. 

***

Leningin helmat uivat pölyssä. Kellari oli päässyt hirveään kuntoon. Hämähäkinseittejä oli siellä täällä ja ympäriinsä lojuviin laatikoihin ei kukaan ollut varmasti koskenut ainakaan kymmeneen vuoteen. Ilma oli niin huonoa, että yskin yhtä mittaa.

 En oikeastaan tiennyt, mikä paikka se oli, mutta jollain kummalla tavalla se tuntui tutulta. Tiesin, että minun tulisi astella syvemmälle kellarin kätköihin, vaikken oikeastaan ymmärtänyt miksi. Aloin kaivaa puhelintani taskustani tehdäkseni todellisuustestin, mutta huomasin, ettei taskua ollutkaan. Arkivaatteideni sijasta olin pukeutunut kirkuvan punaiseen juhlaleninkiin. Pälyilin ympärilleni löytääkseni jonkun muun sähkölaitteen, mutten nähnyt sellaisia. Niiden poikkeava toiminta olisi paljastanut minulle, mikäli uneksisin, mutta sellaisten puutteen vuoksi minun oli elettävä epävarmuudessa. Yritin jonkin aikaa järkeillä ratkaisua, mutta tuntui kuin arkijärkeni peittona olisi ollut tiheä sumuvaippa.  
 
Lopulta tuskastuin ja lähdin kävelemään eteenpäin. Puulattia allani narisi uhkaavasti. Se ei vaikuttanut kovinkaan kestävältä. Minun oli pakko ihmetellä, minkälainen talo rakennettiin niin hatarille perustuksille. En tosin tiennyt, oliko sen rappio autioitumisen syytä. Yläkerrasta ei kuulunut minkäänlaisia elämisen ääniä, eikä kellari muutenkaan suuremmin näyttänyt siltä, että kukaan siellä olisi vähään aikaan vieraillut.

Ikuisuudelta tuntuneen kävelymatkan jälkeen näin lopulta valoa edessäni. Suorakaiteen muotoisen huoneen perällä oli antiikkinen pukeutumispöytä, joka oli valaistu kynttilöin. Kynttilöiden seassa lojui huulipunia, puuteripurkkeja ja muita ehostusvälineitä. Istahdin pehmeälle jakkaralle pöydän eteen ja pyyhkäisin pölykerroksen peilin pinnalta.

Yllätyin suuresti nähdessäni kasvoni edessäni. Unettomuuden seurauksena ilmestyneet tummat silmänaluset olivat kadonneet samoin kuin oikeastaan kaikki muutkin ihon virheet. Punaiset, kiiltävät kiharat valuivat olkapäilleni elinvoimaisena ja kaulaani koristi varmasti omaisuuksien arvoinen timantti. En minä vastenmielisen näköinen ollut luonnostaankaan, mutta kuvajainen suorastaan hehkui ylimaallista kauneutta.

Hymyilin kömpelösti kuvajaiselleni, mutta siinä ei näkynyt jälkeäkään arkuudesta tai hämmennyksestä. Toinen minä liikkui sulavasti, vinkkasi silmää ja säteili. Oli kuin se olisi flirttaillut kanssani. Naurahdin. Olipa kummallinen peili. Mistä lie se oli tullut ja mikä kumma oli sen tarkoitus?
Alun hämmennyksen ja uutuudenviehätyksen haihduttua aloin kuitenkin huomata peilikuvassani jotain kummallista. Tuntui kuin kuvajainen muuttuisi koko ajan. Täydellisyys muuttui pikkuhiljaa teennäisyydeksi. Silkkinen iho alkoi näyttää maskilta, tuuhea kiharapilvi muoviselta ja riipuksen hohto liian kirkkaalta. Häiritsevimmän olon synnyttivät kuitenkin heijastuksen silmät. Kirkas katse oli liiankin terävä, suorastaan pistävä ja puistattavalla tapaa ivallinen. Se tuntui uppotuvan suoraan syvimpiin sopukoihini ja herjaavan minua kielellä, jota en kuitenkaan täysin ymmärtänyt.
Yritin kääntää katseeni muualle, mutten pystynyt siihen. Kasvot edessäni alkoivat vääristyä toden teolla. Suupielet kaartuivat vastakkaisiin suuntiin luoden ilveilijämäisen vaikutelman. Nyt tunsin paineen jo omillakin kasvoillani. Kuristavan maskin, joka muokkaantui itsekseen mitä kummallisimpiin muotoihin. Alla tunsin lihan repeilevän ja huusin keuhkoni tyhjiksi. Yritin repiä naamiota pois kasvoilta, mutta alta paljastui oikeiden kasvojen sijasta vain märkivää lihaa. Maskini oli sulanut osaksi minua.

Lopulta tunsin liikkeen loppuvan, mutta kasvoni jäivät kammottavaksi vääristymäksi. Irvokas liha paljastui kohdista, joista olin ihoani raastanut. Katsoin kuvajaistani täristen, odottaen että se jälleen liikkuisi. Mutta se ei liikkunut. Sen sijaan taakseni oli ilmestynyt jotain.

Käännyin ympäri ja näin miehen, jonka kanssa vielä joitakin viikkoja sitten olin seurustellut. Toni oli näyttänyt kauhealta silloin kuin jätin hänet seisomaan yksiönsä eteiseen, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, millainen mies nyt oli. Hän oli ollut aiemmin murtunut, kauhistunut ja kenties epätoivoinenkin, mutta nyt miehen kasvoilta kuvastui puhdas välinpitämättömyys ja kylmä elottomuus. Oli kuin sielu olisi kadonnut hänen silmistään ja sen sijaan jokin kylmä ja vieras tietoisuus tarkkailisi minua niiden lävitse. Minä aistin miten Toni – tai jokin hänessä asuva- inhosi minua sellaisella voimalla, ettei sitä voinut edes sanoiksi pukea. Minä en koskaan ollut ollut täydellinen tyttöystävä, mutta tuollaista inhoa minä en missään nimessä ansainnut. Katse kun oli sellainen, että harva sitä olisi suonut edes pahimmalle viholliselleen. Säikähdin hahmoa niin paljon, että tipahdin jakkaralta suoraan kovalle lattialle. Toni ei edelleenkään liikkunut, jatkoi vain kammottavaa tuijotustaan.

Kompuroin jaloilleni ja juoksin takaisin tulosuuntaan. En kuitenkaan löytänyt enää ovea, vaan käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin. Lopulta hermoni pettivät ja vajosin lattialle. Kiljuin täyttä kurkkua ja raastoin hiuksiani niin, että muutama tuppo jäi käteeni. Olin umpikujassa. Loukussa tuntemattomassa kellarissa hirvittävän taikapeilin ja entisen poikaystäväni kasvoilla varustetun demonin kanssa. Kuvittelin, etteivät asiat voisi enää huonommin olla, kunnes kuulin huolestuttavaa rapinaa kellarin perustuksista.

Hyppäsin syrjään juuri ennen kuin lattia altani sortui. Hetken henkeä haukottuani kurkistin ulos murtumasta ja kauhukseni huomasin, että talo leijui korkealla ilmassa. Allani avautui hirvittävä tummuus – myrskyisä ja armoton meri, vai sittenkin avaruus? Sen pauhu kuulosti harvinaisen elävältä. Oli kuin jokin muinainen voima olisi löytänyt minut piilostani, arjen maskin takaa. Nyt se aikoi vetää minut syvyyksiinsä, nyt kun kaikki suojarakenteeni olivat sortumassa.

Lattialankut irtoilivat ja katosivat mustuuteen. Seinistäkin alkoi maali hilseillä. Huoneen reunoilla lojuvat laatikot tippuivat yksi toisensa jälkeen alas mereen. Seuraavaksi putosivat fiini pukeutumispöytä ja jakkara. Mikään ei säästynyt hirvittävältä kurimukselta. Toni oli ilmeisesti kadonnut jo aiemmin, liekö hänkin oli vain jokin tuon kammottavan voiman luoma harhakuva. Peilikuvan iva palasi mieleeni elävänä ja tunnistin sen takaa saman kammottavan tietoisuuden kuin alhaalla odottava.  

Kellari ympäriltäni katosi mustuuteen ja lopulta minä sen mukana. Syöksyin hyiseen mereen ja heräsin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti