Sivut

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Albionin ruska, prologi


Olen jo useamman vuoden harkinnut kirjoittavani jotain proosamuotoista kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden legendoihin liittyen. Tänään tulin katsoneeksi First Knight - elokuvan ja innostuin ideasta jälleen lisää. Ajattelin ensiksi kirjoittaa jonkun aivan lyhyen kertomuksen Morgan Le Faysta, mutta suunnitelmani vain paisui ja paisui - lopulta siitä tuli jatkokertomus. Albionin ruska tulee siis kertomaan legendan alusta loppuun Morgan Le Fayn ja Morgausen näkökulmasta. Myös heidän vähemmän tunnettu sisarensa Elaine saa osansa kerronnasta. Pyrin luomaan tarinaan oman näkökulmani, painottaen etenkin uskontojen välisiä suhteita, luoden omia motiiveja hahmojen teoille ja toki muokaten jonkin verran juontakin. Tervetuloa lukemaan, toivon että tämä teksti miellyttää mahdollisimman monia!

***
Prologi


Morgan katseli nummien takana hiljalleen tummuvaa taivasta. Ilta tuntui synkkenevän samaa tahtia hänen mielensä kanssa. Tyttö ei kyennyt ymmärtämään, kuinka muut saattoivat olla niin rauhallisia siinä kauhistuttavassa tilanteessa. Utherin piiritys lännessä oli jatkunut jo kauan, eikä Morganin isästä, Cornwallin herttua Gorloisista, ollut kuulunut aikoihin mitään. Hänen äitinsä Igrainen silmissä viipyili toisinaan poissaoleva katse, mutta muuten olisi voinut luulla kaiken olevan kuin ennenkin. Morgause ja Elainekin leikkivät nukeillaan aivan tavalliseen tapaan. Parhaillaan he tuntuivat riitelevän siitä, kumpi saisi tällä kertaa leikkiä kauniimmalla prinsessalla.

Morgan itse ei kyennyt leikkimään. Oikeastaan hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa kauaksi horisonttiin. Istuminen siinä ikkunan äärellä oli pitkäveteistä ja hyödytöntä, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Tytön äiti oli useaan otteeseen yrittänyt houkutella jälkikasvuaan milloin milläkin lahjuksella, mutta Morgan ei innostunut karamelliomenoista, kukkaseppeleistä tai lempitarinoistaan. Ei tänään. Hän vaistosi jonkin olevan pielessä. Sen Morgan oli lyhyen elämänsä oppinut että hänen vaistonsa olivat harvinaisen teräviä. Niitä kannatti kuunnella, sillä monesti aavistukset olivat osoittautuneet hämmästyttävän lähelle totuutta. Kuten silloin, kun lihava viljelijän poika Kirk oli kävellyt suoraan käärmekuoppaan. Hän oli varoittanut raukkaa siitä, ettei metsäleikeistä seuraisi sinä päivänä mitään hyvää, mutta poika ei kuunnellut. Illan hämärtäessä pojan äiti oli kantanut sydäntä särkevästi huutaen lapsensa elottoman ruumiin pois metsästä.

”Morgan-neiti, vieläkö te istutte siellä? Ettekö mieluummin lähtisi vaikka poimimaan kukkasia tiluksille?” Lily-niminen luiseva palvelustyttö maanitteli vuorostaan. Morgan ei edes jaksanut laskea, kuinka moni häntä oli tänään yrittänyt houkutella pois ikkunalta.

”’Kukatkin itkevät tänään, Lily, etkö näe?”

Lily ei näyttävän osaavan virkata moiseen mitään. Oli hyvin mahdollista, ettei hän täysin edes ymmärtänyt, mitä tyttö sanoillaan tarkoitti. Rahvas ei ollut erityisen kaunopuheista, eivätkä he useinkaan ymmärtäneet sanojen vertauskuvallista merkitystä. Harvoin he kuitenkaan uskalsivat myöntää ymmärryksensä puutetta. Sen sijaan he nyökkäsivät hyväksyvästi ja vaihtoivat mutkattomasti puheenaihetta, kuten kävi tälläkin kertaa.

”Entä voisinko letittää tukkanne? Jos jaksatte pitää palmikoita yön yli, niin huomenna teillä on kauniit kiharat.”

Morgan kohautti olkiaan. Ei hänelle siitä haittaakaan olisi. Lily olisi tyytyväinen ja hän saisi jatkaa odottamistaan kaikessa rauhassa. Kenties äitikään ei vilkuilisi häntä enää niin rauhattomasti. Tuntui sitä paitsi rauhoittavalta, kun palvelustyttö veti kampaa hänen pitkien korpinmustien hiuksensa lävitse. Muutamat palvelijat tekivät sen väkivaltaisesti repien, mutta Lily teki työnsä huolellisesti ja hätäilemättä. Lisäksi Morgan piti siitä, miltä hänen hiuksensa näyttivät harjauksen jälkeen. Ne olivat kuin hänen selkäänsä pitkin kulkeva, tumma ja aaltoileva joki.

”Teistä tulee vielä jonain päivänä kaunis morsian, Morgan-neiti. Ritarit ja kenties prinssitkin ympäri Albionin tulevat pyytämään kättänne”, palvelustyttö totesi hymyillen.
”Entä minä Lily, tuleeko minustakin kaunis neito?” huudahti heidän viereensä yllättäen tupsahtanut Morgause. Morganista oli uskomatonta, miten nopeasti hän osasikaan rientää paikalle silloin kun oli mahdollisuus saada imartelua osakseen.
”Tietenkin tulee. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka teistä jonain päivänä tulisi kuningatar!” Lily kiirehti kehumaan.

Morgania toisinaan inhotti hänen sisarensa persous makeille sanoille, mutta hän ei voinut väittää Lilyn sanomaa valheeksi. Morgause oli heistä se todellinen kaunotar ja sen hän tiesi todellisuudessa itsekin. Aina, kun linnaan saapui korkea-arvoisia vieraita, tervehti Morgause heitä kauneimmalla hymyllään. Myöhemmin hän usein viihdytti heitä tanssimalla ympäri huonetta punavaalea tukka hulmuten. Toisiksi vanhin tyttö muistutti tytöistä eniten heidän äitiään Igrainea. Mahtavien kutriensa lisäksi hän oli perinyt tältä myös vaaleanruskeat, miltei kultaisen sävyiset silmät ja muutamia kesakoita kaunistamaan poskia. Heidän äitinsä oli suorastaan kuulu kauneudestaan ja vaikka vanhemmat eivät sodasta mielellään heille tytöille puhuneetkaan, niin Morgan oli ymmärtänyt Uther Pendragonin havittelevan omakseen erityisesti Igrainea. Morgauseakin kutsuttiin jo nyt keijuprinsessaksi hänen sirojen kasvonpiirteiden ja keijumaisten silmiensä vuoksi. Moni povasi, että hänestä saattaisi tulla vielä kauniimpi kuin äitinsä parhaina päivinään.

Morgan ja Elaine eivät yltäneet sisarensa tasolle, mutta heitäkin saattoi kutsua sieviksi. Kumpikin tytöistä oli perinyt äitinsä siron luuston, eikä kummankaan kasvoja oltu kirottu häiritsevillä piirteillä. Toisiltaan he eivät siltikään suuremmin näyttäneet, vaikka kumpikin oli perinyt Gorloisin pikimustat silmät. Morgan oli saanut tältä myös mustan tukkansa, mutta Elainen kuontalo oli samaa sävyä kuin Igrainella ja Morgausella.

Lopun iltaa Morgan istui ikkunansa ääressä ja kuunteli puolella korvalla Morgausen haaveita tulevaisuudestaan sekä äitinsä ja tätinsä naureskelua niille. Heidän perheensä asema toki takaisi heille kaikille hyvän tulevaisuuden, mutta Morgausen kuvailemat kultaiset palatsit taivaisiin asti ulottuvine torneineen olivat jo hieman liikaa. Puhumattakaan koko Albionia hallitsevasta suurkuninkaasta, josta tulisi hänen aviomiehensä.

He valvoivat melko myöhään, sillä jostain syystä heidän äitinsä tuntui sinä iltana kuuntelevan mielellään tyttärensä suuruudenhulluja unelmia. Siinä vaiheessa, kun hänen tarinansa alkoivat toistaa samaa kaavaa, käski äiti heidät nukkumaan. Morgania väsytti kyllä, mutta jostain syystä hän ei halunnut nukkua. Sen sijaan tyttö tunsi suurta halua olla niin valppaana kuin suinkin. Hän yritti jopa pitää hetken silmiään väkisin auki sen jälkeen, kun Lily oli peitellyt heidät sänkyihinsä, muttei loppujen lopuksi kuitenkaan pystynyt siihen. Luomet painuivat kiinni vain hetki sen jälkeen, kun palvelustyttö oli poistunut huoneesta.

Häntä ei kuitenkaan odottanut rauhallinen yöuni, vaan omituinen painottomuus ja utuinen tila. Hän oli pudonnut kuin johonkin toiseen maailmaan, josta ei oikein ottanut selkoa. Joka puolella oli liekkejä, savua ja hajonneita rakennelmia. Alkujärkytyksen jälkeen hän ymmärsi myös, että hänen ympärillään huudettiin. Osa huudoista oli raivoisia, osa tuskaisia ja ne kuuluivat milloin kaukaa ja milloin lähempää. Silmien tottuessa savuun hän alkoi pikkuhiljaa myös nähdä hahmoja ympärillään. Kaksi miekkailemassa toistensa kanssa, yhden kädettömän makaavan maassa henkitoreissaan, lisää jossain kauempana juoksemassa ympäriinsä. Morgan ei ollut koskaan aiemmin nähnyt sellaista paikkaa, mutta se vastasi pitkälti niitä kuvauksia, joita ne kummalliset uuden uskon miehet antoivat kuolleiden maasta.

Morgan olisi halunnut liikkua, muttei pystynyt. Tyttö oli liian järkyttynyt näkemistään kauhuista. Hänen onnekseen kukaan taistelevista miehistä ei kuitenkaan huomannut häntä, vaan kaikki juoksivat hänen ohitseen joko metsikköön tai vastustajien kimppuun. Seisottuaan siinä vielä hetken, hän ymmärsi, että osalla miehistä oli hänen isänsä vaakuna kirjailtuna tunikaansa. Mutaisessa maassa lojui myös lippuja, joita sotilaat olivat kantaneet kulkiessaan taisteluun. Kaiken järjen mukaan tyttö oli päätynyt keskelle Utherin ja Morganin isänsä välistä taistelua. Tyttö ei vaan millään kyennyt ymmärtämään, miten sellainen olisi mahdollista. Äskettäinhän hän oli vielä maannut sängyssään. Ellei hän sitten nähnyt unta. Sitä ei kuitenkaan voinut laskea vaihtoehdoksi, sillä hän oli epäilemättä täysin hereillä. Voisi miltei väittää, että hänen aistina olivat jopa terävämmät kuin mitä ne olivat aiemmin päivällä olleet. Mikäli ympäristö ei olisi niin hirvittävän kammottava kuin mitä se oli, hän olisi jopa saattanut tuntea olonsa paremmaksi kuin aikoihin.

Tytön ajatukset keskeytti taistelijakaksikko, joka rymähti maahan aivan hänen vierelleen. Morgan pomppasi nopeasti pois heidän tieltään ja samalla huomasi kauhukseen, että toinen taistelijoista oli hänen isänsä. Normaalisti niin ylväs mies näytti nyt nuutuneelta ja ontui toista nilkkaansa. Hänen kasvoilleen oli kuivunut verta ja puuskutuksesta päätellen voimat alkoivat olla lopussa. Myös vastustaja oli saanut ruhjeita vasempaan käsivarteensa, mutta tuntui saaneen niistä vain lisää raivon kyllästämää voimaa hyökkäykseensä. Mies oli muutenkin kauhistuttava näky taistelukirves käsissään, tumma haarniska päällään ja eläimellinen irve kasvoillaan. Hänkin olisi voinut olla kotoisin suoraan niistä kammottavista maalauksista, joita uuden uskon harjoittajat maalailivat pyhättöjensä ikkunoihin. Morgan ei ollut koskaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta, sillä halusi silläkin hetkellä vain juosta pois näkemänsä hirviön ulottuvilta.

Hänen isänsä ei tuntunut säikkyvän vihollistaan, mutta yritti siltikin paeta tämän käsistä. Cornwallin herttua ei itsekään ollut erityisen pieni mies, mutta jättimäistä vastustajaansa nopealiikkeisempi ja ketterämpi. Se etu oli tosin nyt mennyt, kun hän oli loukannut itsensä. Toisen hallitseman voiman vuoksi ei ollut mikään tyhmä veto yrittää karkuun. Etenkään, kun omalta puolelta ei näyttänyt olevan enää kovinkaan paljoa taistelijoita pystyssä.

Gorlois sai täpärästi väistettyä kirveeniskun ja se upposikin miehen karvojen sijasta mutaiseen maahan. Järkäleen hölmistyessä Morganin isä olisi saanut tilaisuuden juosta pakoon, mutta päättikin tytön kauhistukseksi jäädä taistelemaan. Herttua ei ollut koskaan ollut luovuttajatyyppiä, joten näki varmasti tällaisessakin tilanteessa uuden sauman voittoon.

Se kuitenkin koitui hänen kohtalokseen. Uskaltautuessaan lähemmäs ja yrittäessään iskeä miekalla vastustajaansa kasvoihin, Gorloisin huono nilkka ei kestänytkään. Hänen huomionsa herpaantui horjahduksen myötä juuri siksi kohtalokkaaksi hetkeksi, kun jättiläinen sai kirveensä irrotettua maasta. Morgan ei ehtinyt edes sulkea silmiään ennen kuin vihollinen oli jo ehtinyt kerätä kaikki voimansa ja iskenyt Cornwallin herttualta pään poikki. Se suorastaan kimposi irti kaulasta ja lensi pienen matkan päähän muusta ruumiista. Siinä, missä oli hetki sitten ollut Morganin isän pää, oli nyt vain verinen tynkä.

Morganin päässä alkoi pyöriä. Hänen suunsa avautui huutoon ja jalat tuntuivat pettävän alta. Tyttö yritti juosta isänsä luokse, mutta ei kyennyt liikkumaan paikaltaan. Paitsi että hänen jalkansa olivat liikuntakyvyttömät, tuntui myös päässä alkavan sumeta. Hän ei tosin järkytykseltään ymmärtänyt edes ihmetellä asiaa ja pian painuikin pimeään tiedottomuuteen.

Herätessään hänen ensimmäiset tuntemuksensa oli pistely poskissa. Tuntui kuin joku olisi läiminyt häntä niille. Yllätyksekseen hän huomasi myös edelleen huutavansa. Ei kuitenkaan taistelukentän tulenkatkussa vaan omassa sängyssään, sisariensa, palvelustyttöjen ja äitinsä ympäröimänä. Morgan ei kyennyt ymmärtämään mitään ympärillä tapahtuvaa selkeästi, sillä käsitti vain sen, että hänen isänsä oli hetkeä sitten kuollut. Hän oli omin silmin nähnyt, kun pää oli irrotettu jykevistä hartioista kuin alhaiselta mestattavalta. Tyttö huomasi yhä kirkuvansa, mutta hänen olonsa oli niin yksinkertaisen jäinen, ettei hän voinut lopettaa. Kyyneleet tuntuivat olevan tuloillaan, mutta jostain syystä ne eivät päässeet vuotamaan vapaasti. Oli kuin jokin olisi lukinnut ne hänen sisäänsä.

”Morgan, mikä on? Kuuletko sinä minua?” Igraine huusi pelko kuultaen silmistään.
”Isä on kuollut!” tyttö sai parahdettua hatarasti.
”Mitä sinä höpiset? Taisit nähdä vain unta. Ymmärrän huolesi, mutta voi hyvinkin olla, että isäsi on parhaillaan voittamassa taistelua. Unet eivät kerro totuutta.”

Tuolloin Morgan ei enää huutanut. Oikeastaan hän ei saanut pukahdetuksi juuri mitään. Tyttö kykeni ainoastaan tuijottamaan ulos ikkunasta, jossa oli täsmälleen samanlainen pimeä ja kolea ilma kuin äskeisellä taistelukentällä. Äiti saattoi väittää mitä tahansa, mutta Morgan tiesi isänsä kuolleen. Hän kykeni yhtä haistamaan savun ja kuoleman sekä näkemään liekit, jotka kuvastuivat kuolleiden miehien tyhjistä silmistä. Hänen isänsä irti leikatun pään silmistä. Tytön vatsassa velloi, kun hän mietti sitä kaikkea. Hän ei olisi halunnut ajatella sitä, nähdä edelleen sielunsa silmillä, mutta ei kyennyt sulkemaan poiskaan.

Hän huomasi muiden ilmeistä, etteivät nämä uskoneet häntä. He ajattelivat tämän kaiken johtuneen hänen aikaisemmista peloistaan, mutteivat ymmärtäneet senkin pelon olleen todellisuudessa aavistus. Se aavistus oli nyt toteutunut. Karmaisevasta totuudesta tuntui olevan pieni epäilys ainoastaan muutamalla rauhattoman näköisellä palvelustytöllä. Äiti tai kukaan siskoistani tuskin muisti viljelijän pojan tapausta, mutta rahvas pisti kyllä merkille keskuudessaan tapahtuneet onnettomuudet. Etenkin jos niihin tuntui liittyvän jotain vähänkin hämärää.

”Sinun pitäisi saada nyt jotain rauhoittavaa rohtoa.  Hakekaa joku parantaja tänne saman tien! Voi kun Gorlois tulisi nopeasti kotiin, kaikki tuntuu hajoavan palasiksi!” Igraine voihkaisi näpertäen hermostuneena kiharoitaan.

Kaksi erityisen hermostuneen näköistä palvelustyttöä poistui huoneesta. Morgan tiesi, että heti päästyään kuuloetäisyydelle he alkaisivat puida tapahtumia. Hän ei syyttänyt heitä siitä, sillä sellaista rahvas oli. Lisäksi tuntui ehkä lohduttavaltakin, että edes joku näki hänen öisen vierailunsa taitelukentälle jonakin muuna kuin pikkulapsen unena.

Hetken kuluttua siitä, kun palvelustytöt olivat menneet menojaan, saapui huoneeseen yksi portinvartijoista. Kaikki huoneessa olijat kiinnittivät heti huomionsa häneen, sillä vartijat eivät poistuneet paikaltaan heppoisista syistä. Morganille tuli ensimmäiseksi mieleen, että tieto hänen isänsä kuolemasta olisi saapunut, mutta tapahtuneesta oli liian vähän aikaa. Nopeinkaan ratsu ei laukkaisi paikalle niin äkkiä, ellei Morganin näky sitten ollut jäljessä todellisista tapahtumista. Se tuntui tytöstä kuitenkin uskomattomalta, sillä hän oli nimenomaan tuntenut olevansa läsnä tapahtumahetkellä, tietoisuus kirkkaampana kuin koskaan.

”Rouva, neidit – herttua on saapunut kotiin”, viestinviejä ilmoitti polvistuttuaan kumarrukseen.

Morganilla kesti hetki ymmärtää miehen sanoja. Isä? Saapunut kotiin? hän ajatteli. Kuinka se on mahdollista? Hänhän on kuollut! Morgan ei suostunut uskomaan, että hänen näkynsä olisi ollut vain unta. Hän halusi nähdä isänsä ilmielävänä edessään ennen kuin myöntäisi mitään sellaista. Vartijan sanojen olisi pitänyt helpottaa lapsen oloa, mutta päinvastoin hänestä alkoi tuntua, että jotain oli erittäin pahasti pielessä. Jotain käsittämätöntä oli meneillään, mistä kellään muulla ei hänen lisäkseen ollut hajua ja hänenkin nenässään vain pieni, ärsyttävä katku.

”Siinäpä kuulit, Morgan! Kaikki on hyvin! Isä on saapunut kotiin. Onhan taistelu voitettu?” Igraine huudahti hieman liioitellunkin huojentuneena.
”Herra ei sanonut siitä mitään. Käski vain kutsua teidät luokseen viipymättä”, vartija totesi selvästi hämmentyneenä itsekin.
”Onpa erikoista. Hän saa tulla kyllä aivan ensimmäiseksi käymään tyttöjen luona, että Morgankin hieman rauhoittuu. Sano hänelle –”

”Mitäpä miestä juoksuttamaan, minä olen jo täällä! Näettekö tytöt, ei ole syytä huoleen! Isä on palannut kotiin”, huudahti möreä miesääni oviaukosta.

Ovesta astui sisään mies, jolla oli kaljuuntunut vaalea kuontalo, vahva leuka ja vaaleanharmaat silmät. Hän ei ollut erityisen pitkä, muttei varsinaisesti lyhytkään. Päällään miehellä oli hänelle hieman turhan suuret, mustan ja sinisen sävyissä koreilevat vaatteet. Morganin isän vaatteet. Mutta mies ei ollut hänen isänsä. Se oli Uther Pendragon. Mikäli Morgania ei olisi pelottanut niin paljon, niin tilanne olisi voinut olla miltei koominen. Hänen äimistyksekseen kukaan muu ei kuitenkaan huomannut miehessä mitään outoa.

Morgause riensi heti ensimmäisenä isäkseen luulemansa henkilön syliin ja Elaine perässä. Igrainen silmät täyttyivät kyynelistä ja hänkin riensi pian miehen luokse. Morgan puolestaan istui kuin jähmettyneenä paikallaan. Hänellä ei ollut pienintäkään ymmärrystä siitä, mitä oli meneillään. Sen verran hän kuitenkin nuoresta iästään huolimatta ymmärsi, että parasta oli vain leikkiä mukana. Kukaan ei uskoisi tyttöä nyt, jos hän väittäisi miehen olevan se, joka tämä epäilemättä oli. Siitä huolimatta hän ei pystynyt nousemaan sängyltään liikkuakseen perheensä luokse. Hän saattoi ainoastaan rukoilla, ettei Uther kiinnittäisi mitään huomiota häneen.

Tytön toive toteutui, sillä pikaisen selkääntaputuksen jälkeen Uther työnsi hänen sisarensakin pois. Morgania mies ei edes huomannut. Se vahvisti entisestään tytön käsitystä siitä, ettei hän ollut se, joksi itseään väitti. Tytöt olivat nimittäin olleet Gorloisin silmäterä, eikä hän varmasti suhtautuisi heihin noin kylmästi näin vaarallisten ja ikävän täyttämien aikojen jälkeen.

Myös Igrainea tämä mies koski vieraalla tavalla. Morgan muisti hyvin ne monet kerrat, kun hänen isänsä oli saapunut pitkiltä matkoiltaan. Hän oli kaapannut äidin syliinsä, katsonut tätä silmät tulvien rakkautta ja suudellut pikaisesti huulille. Uther Pendragonin silmissäkin paloi tuli, mutta se ei ollut samalla tavalla lämmittävää kuin Gorloisin tapauksessa. Se oli suorastaan polttavaa ja jollain Morganille vieraalla tavalla villiä, samanlaista kuin hänen taistelutantereellaan näkemänsä liekit. Niiden läheisyyteen oli turha luulla menevänsä lämmittelemään, sillä ne söivät kaiken tieltään.

Jopa Igraine tuntui huomaavan miehensä muuttuneen käytöksen tämän tarratessa häntä kovakouraisesti lanteilta ja suudellen tavalla, joka tuntui Morganista jotenkin likaiselta. Hän seurasi inhoten Utherin kättä, joka pikkuhiljaa eksyi Igrainen rinnuksille ja lopulta kaula-aukosta sisään. Tyttö ei ymmärtänyt mitä oli meneillään, mutta hän ei siltikään olisi halunnut katsoa sitä. Morgan oli kuitenkin edelleen jäätynyt paikalleen, eikä siis voinut kuin tuijottaa peläten tätä kummallista, eläimellistä tanssia.

”Mu- mutta Gorlois! Eikö sinun pitäisi kertoa hieman enemmän siitä, mitä taistelussa tapahtui? Tai viettää edes hieman aikaa tyttäriesi kanssa, sillä etenkin Morgan on ollut kovin huolissaan!” Iqraine kummasteli yrittäen hienovaraisesti irrottautua miehestä. Uther kuitenkin tiukensi otettaan sen merkiksi, ettei vaimolla ollut lupaa lähteä. Mies silmäili nälkäisellä katsellaan Igrainen vartaloa ja Morgan epäili, ettei hän edes kuullut naisen sanoja.

”Ehtiihän sitä huomennakin. Sitä paitsi tytöt ovat nähneet, että olen nyt kunnossa”, mies murahti vastaukseksi ja veti kaunottaren uudestaan johonkin suudelmaa etäisesti muistuttavaan pelehtimiseen.
Hiljalleen he vetäytyivät huoneesta, mutta Morganin olo ei juuri helpottunut. Kuvat äskeisestä aktista eivät haihtuneet hänen mielestään. Tytön teki mieli itkeä, mutta hän ei uskaltanut, sillä Uther ja hänen äitinsä olivat menneet viereiseen huoneeseen. Hän saattoi vain rukoilla, ettei mies tekisi hänen äidilleen mitään pahaa. Myöhemmin Morgan vielä kuuli Utherin puuskuttavan ja ainakin luuli erottavansa seasta äitinsä voihkaisun. Tytön päässä risteilivät kauhistuttavat kuvat hirvittävästä kuninkaasta syömässä hänen äitiään suihinsa.

Morgan ei kyennyt pidättämään enää kyyneliään, vaan purskahti äänettömään itkuun. Viereisessä sängyssä nukkuva Morgause kuuli tämän ja katsoi sisartaan kysyvästi. Morgan mietti, näkiköhän tämä tilanteessa mitään poikkeuksellista tai huolestuttavaa. Ehkäpä tämä oli sisarelle ilon päivä, jolloin hänen isänsä oli jälleen tullut kotiin ja kaikki oli hyvin. Pieni osa Morganista itsestäänkin toivoi, että hänkin eläisi samassa, onnellisessa harhassa.

”Ymmärtähän sinä, ettei tuo mies ei ole meidän isämme?” Morgan sopersi.
”Tuo on ihan typerää! Ensin sinä istut päivät pitkät ikkunan edessä ikävöiden ja nyt kun isä on täällä, niin et suostu edes uskomaan sitä. En ymmärrä mikä sinua vaivaa!” Morgause sihahti hieman hermostuneen oloisena.

Hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä sen merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Sisaren sanoista huolimatta Morgan huomasi, että tämäkin oli aistinut tilanteessa jotain kummallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa sisarelleen vielä jotain, muttei tiennyt mitä. Niinpä hänkään ei voinut muuta kuin hautautua peittonsa alle ja sulkea silmänsä. Kesti pitkän aikaa ennen kuin Morgan lipui unten maailmaan, mutta viipyi siellä lopulta normaalia huomattavasti kauemmin.
Tyttö heräsi vasta keskipäivän auringon porottaessa kirkkaana taivaalla. Ikkunoista tulvivat säteet eivät kuitenkaan olleet syy hänen heräämiselleen, vaan pihalta kantautuvat, lohduttomat nyyhkytykset. Hetkeen Morgan ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta noustuaan sängystä muisti jälleen eilisen päivän hirveät tapahtumat. Hän tiesi, mitä ulkona odottaisi ja joutui suorastaan pakottamaan itsensä ikkunan eteen.

Ensi alkuun olisi voinut luulla kaiken olevan mainiosti. Kirkkaassa auringonpaisteessa nummet hohtivat vihreinä ja jossain saattoi kuulla puron solinaa. Se oli juuri sellainen päivä, jollaisina maanviljelijät lähtivät hymyissä suin pelloille ja lapset jahtasivat perhosia ja rakentelivat eläimiä kivistä, kävyistä ja muista luonnon antimista. Mutta eivät tänään. Tänään ihmiset olivat kerääntyneet linnan juurelle, jossa paljastui päivän surullinen ainutlaatuisuus. Normaalisti hyvin siisti ja hillitty Igraine itki hiekkaisessa maassa hiuksiaan repien. Palvelijoiden kasvoilla saattoi nähdä hämmästyksen ja kauhistuksen kirjon. Morgausea ja Elainea Morgan ei pihalla nähnyt, mille ei tarvinnut etsiä selitystä kauaa.

Miltei lahonneiden vaunujen päällä retkotti hänen isänsä eloton ruumis – tai se mitä siitä oli jäljellä. Sitä oli selvästi yritetty saada parempaan kuntoon pesemällä ja vaihtamalla puhtaat vaatteet, mutta häpäisyn merkit näkyivät yhä. Utherin miehet olivat ottaneet ruumiista kaiken ilon irti. Nuo merkit eivät kuitenkaan säikyttäneet Morgania niin pahasti kuin se seikka, että ruumiin vierellä lepäsi hänen isänsä irtonainen pää. Yöllisten kauhujen osoittautuessa tosiksi jokin Morganin sisällä muuttui ikuisiksi ajoiksi. Kenties juuri tuo seikka mahdollisti kaikkien niiden ihmeellisten, kauheiden ja tarunhohtoisten tapahtumien synnyn, joka sinetöi tulevaisuudessa kokonaisten sukupolvien kohtalon.
 

 ***

Albion Autumn, where did the heart go?
Here where the land ends
We cry to the ocean
Words swallowed by the wind
Voices are fading
Words disappear

Albion Autumn, where did the will go?
Below the crushing sea
Deep is the water
Kneeling by the edge
Lips kissed faintly
Will I see again?

Albion Autumn, take me there

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti