Sivut

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Albionin ruska, 1. luku



Camelotin linna oli monta kertaa suurempi kuin heidän omansa Tintagelissa. Morgan tunsi itsensä hyvin pieneksi kulkiessaan sen valtavissa saleissa ja käytävillä. Toisinaan hän saattoi kattomaalauksia tuijotellessaan todella tuntea olevansa taivasalla – niin korkeakin linna oli. Hän oikeastaan piti itse rakennuksesta hyvin paljon. Luontokaan ei suuremmin poikennut kotiseudusta ja lähes koko hovi oli osoittanut hänelle moitteetonta ystävällisyyttä. Erilaisia viihdyttäjiä narreista runonlaulajiin löytyi vaikka millä mitalla, eikä tekemisestä ainakaan ollut puutetta. Silti Morgan tunsi itsensä välillä kovin yksinäiseksi. Hän kaipasi aikaa, jolloin Igraine kertoi hänelle tarinoita muinaisista sankareista, velhoista ja Avalonista. Nykyään hänen äidillään ei ollut enää aikaa sellaiseen, sillä hänestä oli tullut kuningatar. Eikä mikä tahansa kuningatar, vaan Uther Pendragonin kuningatar.

Uther oli saapunut Tintageliin vielä samana päivänä, kun Morganin isän ruumis oli raahattu paikalle. Hän toi mukanaan lukuisia ritareita huolimatta siitä, että Tintagelin puolustus oli lähes olematon. Morgan uskoi, että taustalla oli halu tehdä vaikutus linnan väkeen ja erityisesti Igraineen. Uther halusi näyttää miten mahtava oli – sekä hyvässä että pahassa. Sanattomasti hän oli antanut perheelle vaihtoehdot: liity tähän mahtavuuteen tai murskaudu sen alle.

Igraine oli ollut pahasti hämmentynyt tapahtumista, eikä kyennyt ymmärtämään, mitä isän kuolinyönä oli tapahtunut. Se ei ollut mikään ihme, sillä hän itse muisti olleensa miehensä kanssa vielä muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen. Morgan oli sanonut äidilleen epäilyksistään Utherin suhteen, mutta Igraine ei ollut virkannut niihin mitään. Hän oli vain käskenyt Morganin pysyä ehdottoman hiljaa asiasta ja leikkiä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Se oli ehdottomasti paras vaihtoehto heidän tilanteensa huomioon ottaen. Uther oli mieltynyt Igraineen, jonka vuoksi heidän perhettään ei uhannut köyhyys, karkotus tai kuolema. Alkuun heillä oli vain ollut turvallinen paikka kuninkaan siipien alla, mutta loppujen lopuksi Uther oli tehnyt tyttöjen äidistä kuningattarensa. Morgania inhotti edelleen ajatella, että mies rakastaisi hänen äitiään, mutta jonkinlainen pysyvämpi tarve Igrainen läsnäoloon hänelle oli tullut. 

Hän myös pelkäsi Utheria, eikä siksi osoittanut avointa vihaa tätä kohtaan. Pelko oli niissä olosuhteissa sangen järkevää, sillä eihän Morgan ollut kuin pikkutyttö ja Uther taas kuningas. Mikäli Morgan ei miellyttäisi miestä, voisi tämä tehdä hänelle mitä vain. Toisinaan Morgan näki painajaisia, että Uther saikin yllättäen päähänsä lähettää heidät mestauslavalle tai tytöt pois äitinsä luota. Niinpä Morgan käyttäytyikin aina kuningasta kohtaan moitteettomasti: niiasi aina törmätessään, puhutteli vain kuin kysyttiin ja pyysi mahdollisimman usein hoitajia kertomaan hänelle tarinoita Utherin uroteoista – aivan kuten äiti oli neuvonut. Hän oli kuullut kertomuksen Vortigernin kukistamisesta niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa, mutta se oli pieni hinta elämänsä säilyttämisestä. 

Kaikesta tästä huolimatta kuningas lähinnä sieti häntä. Morgan oli nimittäin huomannut, että Utheria tuntui toisinaan ärsyttävän vaimonsa tyttärien läsnäolo. Eniten hän tuntui pitävän Morgausesta, joka oli kuin ilmetty äitinsä kopio. Morgan oli pannut merkille, että oli Utherille kaikkein vastanmielisin kuningattarensa lapsista, sillä muistutti niin paljon Gorloisia. Niinpä Morgan olikin katsonut parhaaksi pysytellä poissa kuninkaan silmien alta. Se oli varmastikin yksi niistä syistä, miksi hän tunsi itsensä niin näkymättömäksi. Hänen tärkein tehtävänsä oli olla sitä. Oli vaikea sopuetua uuteen ympäristöön, kun tiesi ettei voisi olla täysin osa sitä koskaan. 

Morganin oli toisinaan vaikea ymmärtää, miten hänen äitinsä kykeni naimaan miehensä murhaajan. Kerran hän oli sitä tohtinut kysyä ja saanut saman tien korvilleen. Isä oli oikeastaan kokonaisuudessaan kielletty aihe. Toisinaan Morganista jopa tuntui, että hän oli kuvitellut koko vanhan elämänsä, kun siitä ei voinut kenenkään kanssa mitään puhua. Joskus sisarten kanssa muutama sana korkeintaan. Osittain senkin vuoksi Morganilla oli vaikeuksia tuntea kuuluvansa tähän uuteen maailmaan. Hänen juurensa oli katkaistu väkivalloin.

Morgan oli kuitenkin löytänyt iloa opiskelusta. Hän osasi jo ennestään kirjoittaa ja lukea miltei moitteettomasti ja lisäksi oli ehtinyt oppia jo jonkin verran yrteistä. Camelotissa oli mielettömän kokoinen kirjasto, jota hän sai aina halutessaan hyödyntää. Prinsessa oli yrittänyt suositella sen antimia myös sisarilleen, mutta Elainea kiinnosti enemmän kirjonta ja Morgausea taas veti laulu ja tanssi. Elaine oli uskomattoman taitava kirjomaan, mutta Morgausen taidot taiteissa ylittivät vain täpärästi keskitason. Häntä kyllä pyydettiin monesti esiintymään, mutta enemmänkin kauniin ulkomuotonsa ja eloisan olemuksensa vuoksi kuin osaamisensa. 

Toisaalta Morgan pitikin siitä, että sai olla kirjastossa aivan yksin. Ilman sisariaan, äitiään tai etenkään Utheria. Kuningas kun ei eksynyt kirjastoon juuri koskaan. Hänellä oli omat asiantuntijansa jokaiselta alalta, eikä hänen siten tarvinnut taitaa oikeastaan mitään itse. Päätösten teko ja käskyjen antaminen olivat ainoita asioita, joista hän vastata aivan yksin. Se oli hänelle mieluista nyt kun taisteluista oli taukoa. Se tuskin oli kuitenkaan lopullista, sillä mies oli vannonut kostavansa saksien hirmuteot vielä jonain päivänä. Lisäksi oli hyvin oletettavaa, että Albionin nahistelevat kuningaskunnat tulisivat vielä ajautumaan sotiin. Kuningatar oli pyytänyt miestään välttämään aseellista taistelua, mutta mikään ei tuntunut riittävän Utherille. Hän halusi olla koko Albionin kuningas, kaikkien pienten valtakuntien yhteinen pää.

Morgan toivoi, että Uther kyllästyisi hovielämään pian. Kun kuningas lähtisi, kestäisi pitkään ennen kuin hän taas palaisi linnaansa. Kenties ikuisesti, mikäli taistelu päättyisi tappioon. Sitä Morgan toivoi salaa, mutta ei tietenkään hiiskunutkaan ääneen. Hänen äitinsä oli tuntunut silti arvaavan tyttärensä ajatukset, sillä oli useaan otteeseen muistuttanut, kuinka heillä ei ollut ketään muuta asemansa turvana kuin Uther – ei edes nyt, kun Igraine itse oli kuningatar. Se arvonimi kuolisi hänen miehensä mukana.

Morgan oli vaipunut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei linnan puutarhaan saapuessaan huomannut siellä käyskentelevää hahmoa. Hän lähestulkoon käveli hullunkurisen näköistä miestä päin. Ainut vain, että Morgan tiesi tuon miehen olevan kaikkea muuta kuin hullunkurinen. Hän oli Utherin neuvonantaja, velho Merlin. Merlin oli ikivanha, pitkäpartainen ja –hiuksinen mies, joka useimmiten kulki kummallisen käppyräisen puusauvansa kanssa. Monet puhuivat sen olevan jonkinlainen taikaesine, mutta Morganin mielestä se näytti vain tukikepiltä. Merlin ei tosin tuntunut tarvitsevan sellaista. Hän oli ehtinyt korkeaan ikään, muttei ollut sen riivaama. Askel kävi yhtä rivakasti kuin nuoremmallakin ja silmät loistivat yhä aivan yhtä kirkkaasti. Toisinaan Morganista tuntui, että todellisuudessa Merlin oli nuori mies tuon ovelan valeasunsa alla. Hän ei edes tahtonut tietää, minkälaisia muita metkuja se kätki sisäänsä.

”Kas vain, Morgan-neiti! Hyvää päivää”, taivaansiniseen kaapuun sonnustautunut velho toivotti ja kumarsi.
”Päivää”, Morgan vastasi epävarmasti. Vanhus puhutteli häntä ystävällisesti, mutta tyttö ei voinut luottaa häneen. Aatelisneiti oli miltei varma, että velholla oli osansa hänen isänsä kuolemassa, sillä kuka muu olisi huijannut kaikki luulemaan Utheria hänen isäkseen kohtalokkaana yönä. Morgania velho ei ollut onnistunut pettämään, mutta sitä hän ei miehelle paljastaisi. Tyttö oli varma, että sellaisen metkun jälkeen hän huomaisi yllättäen muuttuneensa rupikonnaksi.
”Tänään on mainio päivä olla ulkona. Oletteko tekin tulleet nauttimaan auringonpaisteesta sisarienne tapaan? He menivät tästä ohitse hetki sitten.”
”Minä tulin vain katsomaan yrttejä.”
”Katsomaan yrttejä? Miksi nuori aatelisneiti sellaisilla itseään ikävystyttää? Eikös teidän äitinnekin sano niiden olevan minunlaisteni ikäloppujen hommaa? Teillä kun on vielä niin vikkelät jalatkin, joilla voitte juosta ja nauru, jota vuodet eivät ole karhentaneet”, velho kauhisteli leikkimielisesti. Mikäli Morgan ei tietäisi, kuka vanhus on, hän olisi voinut jopa pitää tätä miellyttävänä. Ulospäin Merlin oli kuin kuka tahansa mukava vanha mies, mitä nyt hieman kummallinen. Se oli senkin vuoksi kummallista, etteivät kuninkaan neuvonantajat monesti olleet mukavia ja hullunkurisia, vaan pöyhkeitä ja vakavia. Näin Morgan oli ainakin kuullut.

”Minä en pidä juoksemisesta”, Morgan töksäytti. Se oli totta. Hän ei ollut jaloistaan läheskään yhtä vikkelä kuin sisarensa, vaan oikeastaan aika kömpelö. Hän ei myöskään pitänyt siitä, miten se sai hänet hikoilemaan ja hengästymään. Mieluummin Morgan istui puutarhassa tutkimassa sen antimia.
”Ettekä ilmeisesti nauramisestakaan”, mies hymähti ja kumartui tutkimaan läheistä kasviröykkiötä,
”tiedättekö te paljonkin yrteistä, mikäli niitä tutkitte?”
”Se on ryytisalvia”, Morgan totesi nyökäten kohti Merlinin tutkailemaa kasvia,
”Sitä käytetään mausteena ja parantamaan.”
Parsley, sage, rosemary and thyme”, vanhus hyräili,
“kyllä, aivan oikein. Hyvin tiedetty.”
”Myös rosmariinia, timjamia ja persiljaa käytetään ruoanlaitossa. Rosmariinilla on lisäksi muistia parantava vaikutus. Persiljaa kannattaa antaa naiselle, mikäli hän kärsii vuodon aikana kivusta. Avonaisen haavan päälle taas kannattaa laittaa timjamia.” 

Merlin nauroi jälleen ja nyökkäili hyväksyvästi. Morgan ei oikeastaan tiennyt, miksi oli päätynyt keskustelemaan vanhuksen kanssa tiedoistaan, mutta siinä hän nyt oli. Jollain kummallisella tavalla tytöstä tuntui hyvältä näyttää velholle, ettei hän ollut sisariensa tapaan täysin tietämätön ja hölmö. Hänen silmänsä olivat auki. Morgan tosin tiesi, että hän liikkui vaarallisilla vesillä. Maustekasvien tuntemuksensa tunnustamisella hän ei vielä satuttaisi ketään, mutta sitä pidemmälle hänen ei kannattaisi mennä. Yksi syy hänen viimeaikaisille, ahkerille yrttitiedon opiskelulleen oli nimittäin ollut halu selvittää, saattoiko jollain rohdolla saada ihmiset näkemään olemattomia.

”Entäpä symboliikka, sujuuko se?” vanhus hymähti kyykistyen hänen tasolleen.
Siitä Morgan ei ymmärtänyt mitään. Hänelle oli opetettu hieman symboleja ja vertauskuvia, mutta niissä ei oltu edetty vielä kovinkaan pitkälle hänen nuoren ikänsä vuoksi. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää. Tytöstä tuntui, että äskeisten tietojen tekemä vaikutus haihtuisi taivaan tuuliin, mikäli hän ei nyt osaisi sanoa mitään. Hän näpersi hermostuneena kiharoitaan ja yritti miettiä, mutta mitään ei noussut mieleen. Lopulta hän joutui pudistamaan päätään vastahakoisesti.

”Persilja vie pois katkeruuden. Salvia edustaa voimaa. Rosmariini on symboli uskollisuudelle ja rakkaudelle. Entä minkä yrtin sisaresi kirjaili eilen sir Edwardille antamaansa nenäliinaan?”
”Timjamin!” Morgan huudahti iloisena siitä, että tiesi vastauksen.
”Aivan niin. Mitä luulet sen siis symboloivan?” velho johdatteli.

Morgan mietti hetken. Ritareiden hyveistä puhuttiin Utherin katon alla vain toisinaan, sillä hänelle tärkeintä tuntui olevan ennemminkin miesten tuomat voitot ja valloitukset. Utheria ei tunnettu erityisen jalona kuninkaana vaan ennemminkin pelottavana ja jopa julmana. Toisinaan ne kuitenkin otettiin esille ja etenkin naisten keskuudessa hyveelliset ritarit olivat kaikkein suosituimpia. Uskollisuus nousi Morganin mieleen ensimmäisenä, mutta se oli tullut esille jo rosmariinin yhteydessä. Salvia taas edusti voimaa. Vaihtoehtoja ei jäänyt montaakaan.

”Onko se rohkeus?” Morgan hihkaisi toiveikkaana.
”On! Hienoa, Morgan-neiti. Voit olla ylpeä itsestäsi, sillä viisautesi ei rajoitu vain tietojen hallintaan. Sitä voi varastoida kuka vain, mutta olennaisempaa on se, kuinka osaat käyttää sitä. Nyt minun on kuitenkin mentävä. Sir Edgar tarvitsee hauteen käteensä. Pidä sanani mielessäsi!” Merlin totesi nousten ylös ja jättäen hämmentyneen tytön yksin puutarhaan.

Morgan ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä velho oli kysynyt häneltä noita kummallisia kysymyksiä. Ne vaikuttivat kohteliaalta rupattelulta, mutta tytöstä tuntui, että niiden takana piili jotain. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä mitä, vaikka miten yritti. Väkisinkin hänen mieleensä iski pelko siitä, että Merlin olisi kenties varoittanut tai jopa uhkaillut häntä. Luulisi kuitenkin, että velho olisi tuolloin käyttäytynyt uhkaavammin tai ei ainakaan hymyillyt hyväntuulisesti. Tilanteen voisi sanoa olleen vähintään kummallinen, eikä Morgan kyennyt karistamaan sitä mielestään, vaikka miten yritti. Hän koetti hiljentää rauhattoman mielensä keskittymällä puutarhan kasvien tunnistamiseen, mutta huomasi yhä uudestaan keskeyttäneensä tekemisensä ja unohtuneensa ajattelemaan. Kun kasvien tutkimisesta ei tullut mitään, yritti hän epätoivoisesti rentoutua vehreällä nurmella ja katsella ohitse lipuvia pilviä, mutta menestys ei ollut sen parempaa. Pastellista paratiisia muistuttava puutarha ei tällä kertaa tuonut hänelle rauhaa, vaikka se niin monesti aiemmin olikin vaientanut rauhattomat ajatukset. 

Loppujen lopuksi Morgan päätti etsiä käsiinsä sisarensa. Eipä hänellä ollut muutakaan tekemistä tällaisena hetkenä. Lisäksi hän tunsi palavaa halua kertoa tapahtuneesta jollekin, vaikka hän ei tiennytkään näkisikö kukaan hänen lisäkseen siinä mitään kummallista tai merkityksellistä. Sellaiseksi Morgan sen itse jostain syystä koki, vaikkei osannutkaan sanoa varsinaisesti miksi.
Morgause ja Elaine eivät olleet menneet kauas. Oikeastaan he olivat aivan kulman takana. Tyttöjen seuraan oli liittynyt myös tyttöjen äiti ja palvelustyttö Lily eväskorin kanssa. Mukaan he olivat pakanneet hedelmiä, leipää ja omenapiirasta. Morgan tiesi äitinsä nauttivan sellaisista eväsretkistä kovasti. Hän muisti aikanaan vanhempiensa järjestäneen niin pieniä perheenkeskeisiä kuin suurempia huviretkiäkin. Myös tytöt olivat pitäneet niistä kovasti. Morganista tuntui kummalliselta, että he istuivat nyt samaan Utherin linnan tiluksilla kuin aikanaan omillaan. Aurinko sädehti samalla tavalla leppien lomasta kuin silloinkin, samat kukat kukkivat nurmen seassa ja sisarilla taisi olla jopa samat laventelinväriset leningit. 

”Morgan! Ehdimmekin jo miettiä, mihin olet joutunut! Tule tänne kanssamme! Otatko leipää tai kenties omenapiirakkaa?”

Tyttö pudisti päätään. Hänen mielestään koko asetelma oli kuvottava. Se näytti Morganin silmiin hieman samalta kuin narrien räävittömät pilanäytelmät. Tässä esityksessä tyttö ei vaan nähnyt mitään huvittavaa. Morgause puhui hieman liian paljon, äiti joi hieman liikaa siideriä ja nauroi aavistuksen verran liian väkinäisesti. Kaukaa katsoen eväsretki näytti idylliseltä perhekokoontumiselta, mutta todellisuudessa se oli vain pakotettua teatteria. Siitäkin huolimatta Morgan istui alas äitinsä viereen loihtien kasvoilleen samanlaisen teennäisen hymyn kuin muillakin läsnäolijoilla.

”Lily teki Morgauselle ja Elainelle kauniit kukkaseppeleet päivänkakkaroista. Haluaisitko sinäkin sellaisen?” Igraine huudahti seuraavaksi.
”En äiti, en minä tarvitse.”
”Taasko sinä murjotat? Sinun pitäisi näyttää aurinkoiselta tällaisena päivänä! Muuten huulesi kaartuvat iäksi alaspäin ja luuletko, että kukaan prinssi huolii sinua sen jälkeen?” hänen äitinsä ähkäisi turhautuneena.
”Minä voin ottaa hänen kosijansa, äiti! Tai en minä heitä kaikkia tarvitse, Elaine voi ottaa rumat, vanhat ja vähävaraiset!” Morgause julisti purskahtaen nauramaan.
”Morgause! Hieno neito ei puhu noin julkeaan sävyyn!” Igraine torui, muttei pystynyt täysin itsekään pidättelemään nauruaan.
”Tai sitten Morgan voi pitää heidät itse. Hän voi ottaa jonkin sellaiset kuin se ritari Goldwell. Äkäisen käppyrän! He sopisivat hyvin yhteen!” tyttö jatkoi mielissään äitinsä kuoren murtumisesta.
”Eivät kaikki vanhat miehet ole kammottavia. Miettikää nyt Merliniäkin. Hänhän on oikein miellyttävä, vaikka jokseenkin omalaatuinen. Ehkä Morgan naikin jonkun hänen kaltaisensa voimakkaan velhon ja muuttaa sinut rupikonnaksi.”
”Mutta eihän se olisi sopivaa! Eihän velhoilla ole edes aatelisarvoa! Ei Morgan voi naida ketään sellaista!” Morgause kauhisteli äitinsä sanoille. Morgan oli juuri ollut kertomassa kohtaamisestaan velhon kanssa, mutta nuorempi sisar oli tyypilliseen tapaan vienyt hänen suunvuoronsa.
”Itse asiassa heitä on ollut jokunen aatelisissakin. Teidän isoisotätinne oli eläessään Avalonin papitar, kuten varmaan muistatte”, Igraine muistutti.

Igraine oli monesti tarinoinut tyttärilleen tästä velhottaresta, joka oli elänyt salaperäisellä Avalonin saarella. Mikäli Morgan ei olisi itse nähnyt valkopukuisten papittarien purjehtivan mereltä, hän ei ehkä uskoisi sen olemassa oloon ollenkaan. He olivat saapuneet heidän linnaansa eräänä myrskyisenä iltana pyytämään suojaa. Äiti ei ollut osoittanut koskaan pienintäkään kiinnostusta minkäänlaista noituutta kohtaan, mutta silti hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta näitä valkopukuisia sisaria kohtaan. Kenties se johtui heidän sukujuuristaan. Morgan itse oli ollut tuolloin niin pieni, ettei muistanut tapahtuneesta muuta kuin noiden naisten kummallisen olemuksen. Tavallaan he olivat kuin ketkä tahansa muutkin, mutta heitä ympäröi jonkinlainen iätön rauha. Morganin oli vaikea uskoa, että edes jättimäinen lohikäärme kykenisi kauhistuttamaan niitä naisia.

”Mutta hänhän ei koskaan mennyt naisimiin, eikö niin äiti?” Elaine muisteli.
”Ei mennyt. Papittarilla ei ole varsinaisesti velvollisuutta pysytellä impinä, mutta monet heistä haluavat pyhittää koko elämänsä vanhalle uskolle. Monet heistä ovat vieraantuneet maallisista iloista.”
”Se ei kuulosta yhtä kamalalta kuin äkäisen käppänän naiminen”, Morgan totesi.
”Mahtanet haluta harkita sanomisiasi uudemman kerran, kultaseni. Papittarien elämä on tylsää. He istuvat päivät pitkät mietiskelemässä ja tekevät muita kuolettavan ikävystyttäviä asioita. Sellaiset asiat eivät sovi teidän kaltaisillenne hurmaaville ja eloisille neidoille. Aatelisneito hakeutuu Avaloniin vain vanhana piikana, häpäistyään itsensä tai saatuaan noituuden lahjan”, Igraine selitti ottaen jälleen uuden kulauksen siideriä. Morganin kävi sääliksi Lilyä, joka huomasi selvästi äidin juomisen menneen liian pitkälle, muttei asemansa vuoksi voinut virkata mitään.
”Noituuden lahja! Sellainenko kuin isoisotädillä oli?” Morgause huudahti.
”Juuri sellainen. Melko harvinainen, etenkin niissä mitoissa kuin hänellä –”, äiti alotti, mutta läimäisi yllättäen käden suulleen. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse ennen kuin hän alkoi kakoa pahoinvoivasti. 

Lily otti salamana kiinni kuningattarensa kädestä ja auttoi tämän ylös. Kukin tytöistä näytti kauhistuneelta, sillä Igraine oli vielä hetki sitten voinut erinomaisesti. Morgania suorastaan kauhistutti. Isän kuoleman jälkeen hän ei voinut olla ajattelematta, että kenties äiti oli myrkytetty. Se ei olisi mikään ihme, sillä heidän äitinsä ei ollut suinkaan ainut nainen, joka oli havitellut kuningattaren kruunua. Lisäksi moni Utherin liittolaisista oli ollut näreissään siitä, että hän valitsi puolisokseen vihollisen naisen. 

”Ei hätää tytöt, äiti taisi vain juoda liikaa”, Igraine totesi muutaman pitkän henkäisyn jälkeen. 

Morgan huokaisi helpotuksesta. Äiti oli varmasti oikeassa. Naisten hän ei ollut ennen nähnyt nauttineen siideriä oksentamiseen asti, mutta miesten monestikin. Useat Utherin sotureista kärsivät juhlien jälkeen kammottavista olotiloista pääsärkyineen ja pahoinvointeineen. Morgan ei ollut koskaan ymmärtänyt sellaisen hohdokkuutta, mutta ehkä siinä oli jotain häneltä kätkettyä arvoa.

”Rouva, te valititte pahaa oloa myös muutama aamu sitten. Uskon, ettei tässä ole kyse siideristä”, Lily huomautti merkitsevästi. Morgan mietti, voisiko Igraine olla sittenkin myrkytetty.
”Mitä sinä vihjaat?” kuningatar ähkäisi.
”Milloin te olette viimeksi vuotaneet?” Lily tiedusteli.

Igraine avasi suunsa ja loksautti sen miltei saman tien kiinni. Äkillinen ymmärrys tuntui valtaavan hänet, mutta Morgan ei ymmärtänyt vieläkään. Naisten puheet olivat hänelle pelkkää käsittämätöntä sanahelinää ja se ärsytti häntä. Hän oli kuullut naimaikäisten naisten vuotavan kerran kuunkierrossa, muttei ollut koskaan ymmärtänyt sen merkitystä. Niinpä hän oli olettanut sen olevan jokin sinänsä merkityksetön vaiva kuten vaikkapa pahoinvointi ylensyönnin jälkeen. Ilmeisesti se kuitenkin sittenkin merkitsi jotain.

”Siitä – siitä on aikaa. Luuletteko, että minä voisin- ?”
”Te itse tiedätte oireet. Luuletteko, että voisitte?” Lily vastasi.
”Hyvä Jumala – sitäkö tämä onkin? Kyllä, oireet sopivat täysin kuvaan. Näin se on alkanut aina aiemminkin”, Igraine totesi. Äimistys hänen kasvoillaan alkoi vähitellen vaihtua epävarmaan hymynpoikaseen. Morgan ei käsittänyt vieläkään, mistä oli kyse. Hän oli silti iloinen, ettei kyseessä ollut selvästikään mikään kuolemanvaiva. 

”Äiti, mikä sinulla on?” Morgause tivasi kärsimättömänä. Hän tuntui olevan tilanteesta vielä enemmän ymmällään kuin Morgan.
”Kullannuput, äiti taitaa odottaa vauvaa”, Igraine totesi nyt jo suorastaan säteillen. 
 
Morganilla kesti hetki käsittää, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Tyttö oli ajatellut, ettei uuden lapsen syntymä voisi enää kummastuttaa häntä Morgausen ja Elainen jälkeen, mutta nyt tilanne oli toinen. Hän oli nähnyt, mitä vauvan odottaminen oli ollut hänen isänsä aikaan, mutta asiat eivät olleet enää ollenkaan samalla tavalla kuin silloin. Isä oli nyt poissa ja tilalla oli Uther, jonka jälkikasvua uusi tulokas saattaisi hyvinkin olla. Morgan ei tiennyt kuinka suhtautua asiaan, jonka olisi pitänyt olla iloinen yllätys. Hän tunsi siinä olevan jotain viallista ja vääristynyttä. Uuden elämän syntyminen vallitseviin olosuhteisiin tuntui hänestä täysin sopimattomalta. Se tuntui maksaneen aivan liian paljon kärsimystä ja kuolemaa.

”Saadaanko me uusi sisko, äiti? Sellainen vauva kuin Elainekin oli!” Morgause huudahti innosta hypähtäen.
”Toivon itse asiassa, että saatte tällä kertaa veljen. Uther tarvitsee perijän”, heidän äitinsä vastasi ja tarkkakorvainen saattoi huomata iloon sekoittuneen hieman huolta.
”Voi kyllä te varmasti saatte, rouva. Noin monta tyttöä jo! Seuraavan on oltava poika, uskokaa pois!” Lily kiirehti rauhottelemaan.
”Kiitos, Lily. Niin minäkin toivon. Siltikin pelkään, että minut kenties on kirottu synnyttämään vain tyttöjä.”
”Tuleeko isä takaisin kuin uusi vauva syntyy?” Elaine kysyi mietteliäänä.

Tyttöjen äidin saattoi nähdä valahtavan vieläkin kalpeammaksi nuorimmaisensa kysymyksen myötä. Hetkeen hän ei kyennyt sanomaan mitään, eikä Morgan oikeastaan ihmetellyt sitä. Hän ei halunnut tietää, millaiset seuraukset sellaisella kysymyksellä voisi olla Utherin edessä lausuttuna. Elaine oli kuitenkin vielä niin nuori, ettei voinut ymmärtää sellaisia asioita. Vasta jokin aika sittenhän hän oli oppinut puhumaan! Ei tytöltä voinut odottaa vielä erityistä tahdikkuutta kielen käyttämisen suhteen.

”Elaine-neiti, isä on kuollut. Hän ei tule takaisin”, Lily kiirehti vastaamaan.
”Mutta kuka uuden vauva isä sitten on?” lapsi kauhisteli silmät suurina.
”Lapsen isä on Uther. Muista se, Elaine. Isästä ei sovi enää puhua”, äiti tiuskaisi ja hiljeni sitten.

Sanat eivät tuntuneet olevan hänelle helppoja lausua. Morgan muisti hyvin, kuinka onnellinen äiti oli ollut isän kanssa. Sitä oli hankala selittää, mutta hänestä miltei tuntui kuin Igrainen hymy olisi ollut leveämpi edesmenneen miehensä kanssa. Nykyään se tuntui lähinnä kalpealta varjolta entiseen verrattuna. Morgan oli nähnyt, millainen Utherista tuli Gorloisista puhuttaessa, mutta hänen oli silti vaikea ymmärtää, miten äiti jaksoi kantaa taakkaansa. Morgan tunsi päivittäin oman surunsa painavan rinnassaan ja sitä tuntui toisinaan olevan mahdotonta kestää. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, huutaa tai edes puhua jonkun kanssa. Se oli kuitenkin kiellettyä. Kaiken piti näyttää normaalilta Utherin silmiin.
Elainen lipsautuksen jälkeen tunnelma ei palautunut enää ennalleen. Aurinkokin painui pian pilveen, joten ulos oli turha jäädä. Morgan muisti, miten innoissaan äiti oli Morgausen ja Elainen syntymien aikaan odottanut pääsevänsä kertomaan uutiset miehelleen. Tällä kertaa tunnelma oli tyystin toisenlainen – tuskainen, varautunut ja jopa hieman pelokas. Äidin olo tarttui muihinkin kuin kuumetauti. Lilykin oli niin hermostunut, että pakatessaan jäljellä jääneitä eväitä koriin kaatoi siiderin ruohikolle. Edes Morgause ei sanonut sanaakaan vaan ainoastaan vilkuili äitiään hämmentyneenä. 

Igraine kertoi uutiset Utherille illasta. Sitä ennen hän oli vain maannut kuninkaallisella pedillä ja pyrkinyt saamaan ajatuksiaan kokoon. Morgan ei ollut aivan varma siitä, mistä se johtui, sillä äiti tuntui olevan kuitenkin iloinen lapsesta. Ehkä se liittyi jollain tapaa siihen, mitä hän oli sanonut lapsen sukupuolesta. Morganinkaan ei ilmeisesti auttanut muu kuin toivoa, että äiti synnyttäisi hänelle veljen. 

Utheria lapsen sukupuoli ei tuntunut vaivaavan – hän tuntui olevan täysin varma, että se olisi poika. Igraine näytti levottomalta asiasta mesoavan miehensä vierellä, mutta Morgan ei tiennyt huomasiko sitä kukaan muu kuin hän. Pienet prinsessat sen sijaan kykenivät tuntemaan lähinnä hämmennystä. He eivät olleet vielä edes täysin tottuneita siihen, että heidän isänsä oli kuollut ja tämän tilalla nyt Uther. Nyt heidän pitäisi vielä sietää Utherin poikaakin. Elaine oli vielä niin pieni, ettei hän oikein kyennyt käsittämään koko asiaa, mutta Morgause ja Morgan kykenivät kyllä ymmärtämään, mistä oli kyse. Nuoremmassa tämä näkyi lähinnä lievänä levottomuutena, mutta Morgan suorastaan pelkäsi. Uther ei välittänyt heistä nytkään, mutta asiat voisivat mennä entistä huonompaan suuntaan lapsen synnyttyä. Palvelustyttöjä oli linnassa heitä kaikkia hoitamaan mielin määrin, mutta Utherin mielenliikkeistä ei voinut koskaan tietää. Hän oli kuumahermoinen ja äkkipikainen mies, joka ei aina vaivautunut ajattelemaan ennen toimimista. Morgan pelkäsi, että mies lähettäisi heidät pois. Eihän ollut ollenkaan ennenkuulumaton käytäntö, että isättömät lapset kasvoivat sukulaisten luona tai luostarissa.

Siksi Morgania inhotti katsoa muiden juhlintaa. Tokihan Uther oli heti raskaudesta kuultuaan kutsunut koko hovinsa viettämään iltaa viinin ja ensiluokkaisen aterian pariin. Suurin osa paikalla olijoista oli jo melkoisessa humalassa, sillä Uther oli halunnut kohottaa pikarin useampaankin otteeseen tulevan pojan tähden. Morganista kaikki olivat epämiellyttävän iloisia. Miehet nauroivat, lihoivat ja humaltuivat, naiset keskustelivat vilkkaasti tuoreimmista juoruista ja jopa palvelijat vaikuttivat poikkeuksellisen hyväntuulisilta. Uther oli niin humalassa, että oli itse asiassa pyytänyt muutamaa palvelustyttöä juomaan pikarilliset muun väen kanssa. Muutama hänen ritariensa vaimoista katsoi kuningasta peitellyn halveksivasti, mutta miehet vain nauroivat. Huomasipa Morgan myös miten yksi Utherin karkeista suosikeista tarttui pitkäkutrista vaaleaverikköä takapuolesta. Miehen vaimo ei onneksi huomannut tapahtunutta, mutta pisti kyllä merkille tytön heleän kikatuksen. Morgan mietti, tekikö kuningaskin vastaavia törkeyksiä vaimonsa selän takana.

”Igraine kultaseni, minä tiesin, että sinä antaisit minulle pojan. Mutta että näin pian! Tässä sen huomaa, etten minä valinnut kuningatartani väärin!” Uther huudahti sammaltaen ja veti kuningattarensa syleilyynsä.
”Teidän ylhäisyytenne, ajoitus on tosiaan melko varhainen. Mistä tiedätte, ettei poika – tai tyttö – ole Cornwallin edesmenneen herttuan?” pohdiskeli kuningas Lot, joka ei tuntunut pitävän Igrainesta. Hyvin luultavasti sen vuoksi, ettei nainen ollut hänelle mitään sukua, eikä siten tuonut häntä yhtään lähemmäksi enemmän tai vähemmän salaa havittelemaansa kruunua.

”Mikäli sinun on välttämättä saatava se tietää, Lot, Merlin sen minulle kertoi. Lapsesta tulee poika ja se on minun, ei sen luopion Gorloisin”, Uther murahti. Hänkin tuntui lähinnä sietävän Lotia, koska tarvitsi tämän tukea sodassa sakseja vastaan.
”Mutta kuinka – krhm, anteeksi. Niinpä tietenkin. Olinpa typerä kun epäilin sitä.” 

Lot saattoi olla itsepäinen mies, mutta tyhmä hän ei ollut. Uther oli alkanut katsella häntä sen verran uhmakkaasti, että mies katsoi parhaaksi olla sittenkin hiljaa. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Merlin oli laajalla tunnettu ja kunnioitettu. Tiedettiin, että se minkä Merlin sanoi todeksi, sitä useimmiten myös oli. Mitenkään erityisen pelottava vanhus ei silti ollut. Silläkin hetkellä velho istui Arthurin vierellä ystävällisesti hymyillen. Morganille tuli mieleen aiempi keskustelu miehen kanssa ja hän tiesi, että hymy saattoi olla vain naamio. Moni oli langennut tuohon ystävällisyyteen, mutta Morgan ei aikoisi tehdä niin. Hänen pitäisi myös muistaa varoittaa perhettä miehen makeista sanoista. Aiemmin huviretkellä hän oli tyystin unohtanut.

Lotin ja Utherin nopean sananvaihdon jälkeen kukaan ei enää uskaltanut kyseenalaistaa Igrainen pojan asemaa. Merlinin auktoriteetin vuoksi harva edes tuli epäilleeksi sitä. Morgan miltei toivoi, että lapsi olisikin ollut Gorloisin, vaikka ymmärsi mihin se voisi johtaa. Prinsessasta oli jo vastenmielistä katsella isänsä murhaajan kasvoja päivittäin, mutta vielä enemmän häntä inhottaisi nähdä äitinsä ja mokoman kammotuksen rakkauden hedelmä. Miten hän koskaan voisi rakastaa sellaista veljeä tai edes sietää häntä silmissään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti