Sivut

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Albionin ruska, 1. luku



Camelotin linna oli monta kertaa suurempi kuin heidän omansa Tintagelissa. Morgan tunsi itsensä hyvin pieneksi kulkiessaan sen valtavissa saleissa ja käytävillä. Toisinaan hän saattoi kattomaalauksia tuijotellessaan todella tuntea olevansa taivasalla – niin korkeakin linna oli. Hän oikeastaan piti itse rakennuksesta hyvin paljon. Luontokaan ei suuremmin poikennut kotiseudusta ja lähes koko hovi oli osoittanut hänelle moitteetonta ystävällisyyttä. Erilaisia viihdyttäjiä narreista runonlaulajiin löytyi vaikka millä mitalla, eikä tekemisestä ainakaan ollut puutetta. Silti Morgan tunsi itsensä välillä kovin yksinäiseksi. Hän kaipasi aikaa, jolloin Igraine kertoi hänelle tarinoita muinaisista sankareista, velhoista ja Avalonista. Nykyään hänen äidillään ei ollut enää aikaa sellaiseen, sillä hänestä oli tullut kuningatar. Eikä mikä tahansa kuningatar, vaan Uther Pendragonin kuningatar.

Uther oli saapunut Tintageliin vielä samana päivänä, kun Morganin isän ruumis oli raahattu paikalle. Hän toi mukanaan lukuisia ritareita huolimatta siitä, että Tintagelin puolustus oli lähes olematon. Morgan uskoi, että taustalla oli halu tehdä vaikutus linnan väkeen ja erityisesti Igraineen. Uther halusi näyttää miten mahtava oli – sekä hyvässä että pahassa. Sanattomasti hän oli antanut perheelle vaihtoehdot: liity tähän mahtavuuteen tai murskaudu sen alle.

Igraine oli ollut pahasti hämmentynyt tapahtumista, eikä kyennyt ymmärtämään, mitä isän kuolinyönä oli tapahtunut. Se ei ollut mikään ihme, sillä hän itse muisti olleensa miehensä kanssa vielä muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen. Morgan oli sanonut äidilleen epäilyksistään Utherin suhteen, mutta Igraine ei ollut virkannut niihin mitään. Hän oli vain käskenyt Morganin pysyä ehdottoman hiljaa asiasta ja leikkiä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Se oli ehdottomasti paras vaihtoehto heidän tilanteensa huomioon ottaen. Uther oli mieltynyt Igraineen, jonka vuoksi heidän perhettään ei uhannut köyhyys, karkotus tai kuolema. Alkuun heillä oli vain ollut turvallinen paikka kuninkaan siipien alla, mutta loppujen lopuksi Uther oli tehnyt tyttöjen äidistä kuningattarensa. Morgania inhotti edelleen ajatella, että mies rakastaisi hänen äitiään, mutta jonkinlainen pysyvämpi tarve Igrainen läsnäoloon hänelle oli tullut. 

Hän myös pelkäsi Utheria, eikä siksi osoittanut avointa vihaa tätä kohtaan. Pelko oli niissä olosuhteissa sangen järkevää, sillä eihän Morgan ollut kuin pikkutyttö ja Uther taas kuningas. Mikäli Morgan ei miellyttäisi miestä, voisi tämä tehdä hänelle mitä vain. Toisinaan Morgan näki painajaisia, että Uther saikin yllättäen päähänsä lähettää heidät mestauslavalle tai tytöt pois äitinsä luota. Niinpä Morgan käyttäytyikin aina kuningasta kohtaan moitteettomasti: niiasi aina törmätessään, puhutteli vain kuin kysyttiin ja pyysi mahdollisimman usein hoitajia kertomaan hänelle tarinoita Utherin uroteoista – aivan kuten äiti oli neuvonut. Hän oli kuullut kertomuksen Vortigernin kukistamisesta niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa, mutta se oli pieni hinta elämänsä säilyttämisestä. 

Kaikesta tästä huolimatta kuningas lähinnä sieti häntä. Morgan oli nimittäin huomannut, että Utheria tuntui toisinaan ärsyttävän vaimonsa tyttärien läsnäolo. Eniten hän tuntui pitävän Morgausesta, joka oli kuin ilmetty äitinsä kopio. Morgan oli pannut merkille, että oli Utherille kaikkein vastanmielisin kuningattarensa lapsista, sillä muistutti niin paljon Gorloisia. Niinpä Morgan olikin katsonut parhaaksi pysytellä poissa kuninkaan silmien alta. Se oli varmastikin yksi niistä syistä, miksi hän tunsi itsensä niin näkymättömäksi. Hänen tärkein tehtävänsä oli olla sitä. Oli vaikea sopuetua uuteen ympäristöön, kun tiesi ettei voisi olla täysin osa sitä koskaan. 

Morganin oli toisinaan vaikea ymmärtää, miten hänen äitinsä kykeni naimaan miehensä murhaajan. Kerran hän oli sitä tohtinut kysyä ja saanut saman tien korvilleen. Isä oli oikeastaan kokonaisuudessaan kielletty aihe. Toisinaan Morganista jopa tuntui, että hän oli kuvitellut koko vanhan elämänsä, kun siitä ei voinut kenenkään kanssa mitään puhua. Joskus sisarten kanssa muutama sana korkeintaan. Osittain senkin vuoksi Morganilla oli vaikeuksia tuntea kuuluvansa tähän uuteen maailmaan. Hänen juurensa oli katkaistu väkivalloin.

Morgan oli kuitenkin löytänyt iloa opiskelusta. Hän osasi jo ennestään kirjoittaa ja lukea miltei moitteettomasti ja lisäksi oli ehtinyt oppia jo jonkin verran yrteistä. Camelotissa oli mielettömän kokoinen kirjasto, jota hän sai aina halutessaan hyödyntää. Prinsessa oli yrittänyt suositella sen antimia myös sisarilleen, mutta Elainea kiinnosti enemmän kirjonta ja Morgausea taas veti laulu ja tanssi. Elaine oli uskomattoman taitava kirjomaan, mutta Morgausen taidot taiteissa ylittivät vain täpärästi keskitason. Häntä kyllä pyydettiin monesti esiintymään, mutta enemmänkin kauniin ulkomuotonsa ja eloisan olemuksensa vuoksi kuin osaamisensa. 

Toisaalta Morgan pitikin siitä, että sai olla kirjastossa aivan yksin. Ilman sisariaan, äitiään tai etenkään Utheria. Kuningas kun ei eksynyt kirjastoon juuri koskaan. Hänellä oli omat asiantuntijansa jokaiselta alalta, eikä hänen siten tarvinnut taitaa oikeastaan mitään itse. Päätösten teko ja käskyjen antaminen olivat ainoita asioita, joista hän vastata aivan yksin. Se oli hänelle mieluista nyt kun taisteluista oli taukoa. Se tuskin oli kuitenkaan lopullista, sillä mies oli vannonut kostavansa saksien hirmuteot vielä jonain päivänä. Lisäksi oli hyvin oletettavaa, että Albionin nahistelevat kuningaskunnat tulisivat vielä ajautumaan sotiin. Kuningatar oli pyytänyt miestään välttämään aseellista taistelua, mutta mikään ei tuntunut riittävän Utherille. Hän halusi olla koko Albionin kuningas, kaikkien pienten valtakuntien yhteinen pää.

Morgan toivoi, että Uther kyllästyisi hovielämään pian. Kun kuningas lähtisi, kestäisi pitkään ennen kuin hän taas palaisi linnaansa. Kenties ikuisesti, mikäli taistelu päättyisi tappioon. Sitä Morgan toivoi salaa, mutta ei tietenkään hiiskunutkaan ääneen. Hänen äitinsä oli tuntunut silti arvaavan tyttärensä ajatukset, sillä oli useaan otteeseen muistuttanut, kuinka heillä ei ollut ketään muuta asemansa turvana kuin Uther – ei edes nyt, kun Igraine itse oli kuningatar. Se arvonimi kuolisi hänen miehensä mukana.

Morgan oli vaipunut niin syvälle ajatuksiinsa, ettei linnan puutarhaan saapuessaan huomannut siellä käyskentelevää hahmoa. Hän lähestulkoon käveli hullunkurisen näköistä miestä päin. Ainut vain, että Morgan tiesi tuon miehen olevan kaikkea muuta kuin hullunkurinen. Hän oli Utherin neuvonantaja, velho Merlin. Merlin oli ikivanha, pitkäpartainen ja –hiuksinen mies, joka useimmiten kulki kummallisen käppyräisen puusauvansa kanssa. Monet puhuivat sen olevan jonkinlainen taikaesine, mutta Morganin mielestä se näytti vain tukikepiltä. Merlin ei tosin tuntunut tarvitsevan sellaista. Hän oli ehtinyt korkeaan ikään, muttei ollut sen riivaama. Askel kävi yhtä rivakasti kuin nuoremmallakin ja silmät loistivat yhä aivan yhtä kirkkaasti. Toisinaan Morganista tuntui, että todellisuudessa Merlin oli nuori mies tuon ovelan valeasunsa alla. Hän ei edes tahtonut tietää, minkälaisia muita metkuja se kätki sisäänsä.

”Kas vain, Morgan-neiti! Hyvää päivää”, taivaansiniseen kaapuun sonnustautunut velho toivotti ja kumarsi.
”Päivää”, Morgan vastasi epävarmasti. Vanhus puhutteli häntä ystävällisesti, mutta tyttö ei voinut luottaa häneen. Aatelisneiti oli miltei varma, että velholla oli osansa hänen isänsä kuolemassa, sillä kuka muu olisi huijannut kaikki luulemaan Utheria hänen isäkseen kohtalokkaana yönä. Morgania velho ei ollut onnistunut pettämään, mutta sitä hän ei miehelle paljastaisi. Tyttö oli varma, että sellaisen metkun jälkeen hän huomaisi yllättäen muuttuneensa rupikonnaksi.
”Tänään on mainio päivä olla ulkona. Oletteko tekin tulleet nauttimaan auringonpaisteesta sisarienne tapaan? He menivät tästä ohitse hetki sitten.”
”Minä tulin vain katsomaan yrttejä.”
”Katsomaan yrttejä? Miksi nuori aatelisneiti sellaisilla itseään ikävystyttää? Eikös teidän äitinnekin sano niiden olevan minunlaisteni ikäloppujen hommaa? Teillä kun on vielä niin vikkelät jalatkin, joilla voitte juosta ja nauru, jota vuodet eivät ole karhentaneet”, velho kauhisteli leikkimielisesti. Mikäli Morgan ei tietäisi, kuka vanhus on, hän olisi voinut jopa pitää tätä miellyttävänä. Ulospäin Merlin oli kuin kuka tahansa mukava vanha mies, mitä nyt hieman kummallinen. Se oli senkin vuoksi kummallista, etteivät kuninkaan neuvonantajat monesti olleet mukavia ja hullunkurisia, vaan pöyhkeitä ja vakavia. Näin Morgan oli ainakin kuullut.

”Minä en pidä juoksemisesta”, Morgan töksäytti. Se oli totta. Hän ei ollut jaloistaan läheskään yhtä vikkelä kuin sisarensa, vaan oikeastaan aika kömpelö. Hän ei myöskään pitänyt siitä, miten se sai hänet hikoilemaan ja hengästymään. Mieluummin Morgan istui puutarhassa tutkimassa sen antimia.
”Ettekä ilmeisesti nauramisestakaan”, mies hymähti ja kumartui tutkimaan läheistä kasviröykkiötä,
”tiedättekö te paljonkin yrteistä, mikäli niitä tutkitte?”
”Se on ryytisalvia”, Morgan totesi nyökäten kohti Merlinin tutkailemaa kasvia,
”Sitä käytetään mausteena ja parantamaan.”
Parsley, sage, rosemary and thyme”, vanhus hyräili,
“kyllä, aivan oikein. Hyvin tiedetty.”
”Myös rosmariinia, timjamia ja persiljaa käytetään ruoanlaitossa. Rosmariinilla on lisäksi muistia parantava vaikutus. Persiljaa kannattaa antaa naiselle, mikäli hän kärsii vuodon aikana kivusta. Avonaisen haavan päälle taas kannattaa laittaa timjamia.” 

Merlin nauroi jälleen ja nyökkäili hyväksyvästi. Morgan ei oikeastaan tiennyt, miksi oli päätynyt keskustelemaan vanhuksen kanssa tiedoistaan, mutta siinä hän nyt oli. Jollain kummallisella tavalla tytöstä tuntui hyvältä näyttää velholle, ettei hän ollut sisariensa tapaan täysin tietämätön ja hölmö. Hänen silmänsä olivat auki. Morgan tosin tiesi, että hän liikkui vaarallisilla vesillä. Maustekasvien tuntemuksensa tunnustamisella hän ei vielä satuttaisi ketään, mutta sitä pidemmälle hänen ei kannattaisi mennä. Yksi syy hänen viimeaikaisille, ahkerille yrttitiedon opiskelulleen oli nimittäin ollut halu selvittää, saattoiko jollain rohdolla saada ihmiset näkemään olemattomia.

”Entäpä symboliikka, sujuuko se?” vanhus hymähti kyykistyen hänen tasolleen.
Siitä Morgan ei ymmärtänyt mitään. Hänelle oli opetettu hieman symboleja ja vertauskuvia, mutta niissä ei oltu edetty vielä kovinkaan pitkälle hänen nuoren ikänsä vuoksi. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää. Tytöstä tuntui, että äskeisten tietojen tekemä vaikutus haihtuisi taivaan tuuliin, mikäli hän ei nyt osaisi sanoa mitään. Hän näpersi hermostuneena kiharoitaan ja yritti miettiä, mutta mitään ei noussut mieleen. Lopulta hän joutui pudistamaan päätään vastahakoisesti.

”Persilja vie pois katkeruuden. Salvia edustaa voimaa. Rosmariini on symboli uskollisuudelle ja rakkaudelle. Entä minkä yrtin sisaresi kirjaili eilen sir Edwardille antamaansa nenäliinaan?”
”Timjamin!” Morgan huudahti iloisena siitä, että tiesi vastauksen.
”Aivan niin. Mitä luulet sen siis symboloivan?” velho johdatteli.

Morgan mietti hetken. Ritareiden hyveistä puhuttiin Utherin katon alla vain toisinaan, sillä hänelle tärkeintä tuntui olevan ennemminkin miesten tuomat voitot ja valloitukset. Utheria ei tunnettu erityisen jalona kuninkaana vaan ennemminkin pelottavana ja jopa julmana. Toisinaan ne kuitenkin otettiin esille ja etenkin naisten keskuudessa hyveelliset ritarit olivat kaikkein suosituimpia. Uskollisuus nousi Morganin mieleen ensimmäisenä, mutta se oli tullut esille jo rosmariinin yhteydessä. Salvia taas edusti voimaa. Vaihtoehtoja ei jäänyt montaakaan.

”Onko se rohkeus?” Morgan hihkaisi toiveikkaana.
”On! Hienoa, Morgan-neiti. Voit olla ylpeä itsestäsi, sillä viisautesi ei rajoitu vain tietojen hallintaan. Sitä voi varastoida kuka vain, mutta olennaisempaa on se, kuinka osaat käyttää sitä. Nyt minun on kuitenkin mentävä. Sir Edgar tarvitsee hauteen käteensä. Pidä sanani mielessäsi!” Merlin totesi nousten ylös ja jättäen hämmentyneen tytön yksin puutarhaan.

Morgan ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä velho oli kysynyt häneltä noita kummallisia kysymyksiä. Ne vaikuttivat kohteliaalta rupattelulta, mutta tytöstä tuntui, että niiden takana piili jotain. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä mitä, vaikka miten yritti. Väkisinkin hänen mieleensä iski pelko siitä, että Merlin olisi kenties varoittanut tai jopa uhkaillut häntä. Luulisi kuitenkin, että velho olisi tuolloin käyttäytynyt uhkaavammin tai ei ainakaan hymyillyt hyväntuulisesti. Tilanteen voisi sanoa olleen vähintään kummallinen, eikä Morgan kyennyt karistamaan sitä mielestään, vaikka miten yritti. Hän koetti hiljentää rauhattoman mielensä keskittymällä puutarhan kasvien tunnistamiseen, mutta huomasi yhä uudestaan keskeyttäneensä tekemisensä ja unohtuneensa ajattelemaan. Kun kasvien tutkimisesta ei tullut mitään, yritti hän epätoivoisesti rentoutua vehreällä nurmella ja katsella ohitse lipuvia pilviä, mutta menestys ei ollut sen parempaa. Pastellista paratiisia muistuttava puutarha ei tällä kertaa tuonut hänelle rauhaa, vaikka se niin monesti aiemmin olikin vaientanut rauhattomat ajatukset. 

Loppujen lopuksi Morgan päätti etsiä käsiinsä sisarensa. Eipä hänellä ollut muutakaan tekemistä tällaisena hetkenä. Lisäksi hän tunsi palavaa halua kertoa tapahtuneesta jollekin, vaikka hän ei tiennytkään näkisikö kukaan hänen lisäkseen siinä mitään kummallista tai merkityksellistä. Sellaiseksi Morgan sen itse jostain syystä koki, vaikkei osannutkaan sanoa varsinaisesti miksi.
Morgause ja Elaine eivät olleet menneet kauas. Oikeastaan he olivat aivan kulman takana. Tyttöjen seuraan oli liittynyt myös tyttöjen äiti ja palvelustyttö Lily eväskorin kanssa. Mukaan he olivat pakanneet hedelmiä, leipää ja omenapiirasta. Morgan tiesi äitinsä nauttivan sellaisista eväsretkistä kovasti. Hän muisti aikanaan vanhempiensa järjestäneen niin pieniä perheenkeskeisiä kuin suurempia huviretkiäkin. Myös tytöt olivat pitäneet niistä kovasti. Morganista tuntui kummalliselta, että he istuivat nyt samaan Utherin linnan tiluksilla kuin aikanaan omillaan. Aurinko sädehti samalla tavalla leppien lomasta kuin silloinkin, samat kukat kukkivat nurmen seassa ja sisarilla taisi olla jopa samat laventelinväriset leningit. 

”Morgan! Ehdimmekin jo miettiä, mihin olet joutunut! Tule tänne kanssamme! Otatko leipää tai kenties omenapiirakkaa?”

Tyttö pudisti päätään. Hänen mielestään koko asetelma oli kuvottava. Se näytti Morganin silmiin hieman samalta kuin narrien räävittömät pilanäytelmät. Tässä esityksessä tyttö ei vaan nähnyt mitään huvittavaa. Morgause puhui hieman liian paljon, äiti joi hieman liikaa siideriä ja nauroi aavistuksen verran liian väkinäisesti. Kaukaa katsoen eväsretki näytti idylliseltä perhekokoontumiselta, mutta todellisuudessa se oli vain pakotettua teatteria. Siitäkin huolimatta Morgan istui alas äitinsä viereen loihtien kasvoilleen samanlaisen teennäisen hymyn kuin muillakin läsnäolijoilla.

”Lily teki Morgauselle ja Elainelle kauniit kukkaseppeleet päivänkakkaroista. Haluaisitko sinäkin sellaisen?” Igraine huudahti seuraavaksi.
”En äiti, en minä tarvitse.”
”Taasko sinä murjotat? Sinun pitäisi näyttää aurinkoiselta tällaisena päivänä! Muuten huulesi kaartuvat iäksi alaspäin ja luuletko, että kukaan prinssi huolii sinua sen jälkeen?” hänen äitinsä ähkäisi turhautuneena.
”Minä voin ottaa hänen kosijansa, äiti! Tai en minä heitä kaikkia tarvitse, Elaine voi ottaa rumat, vanhat ja vähävaraiset!” Morgause julisti purskahtaen nauramaan.
”Morgause! Hieno neito ei puhu noin julkeaan sävyyn!” Igraine torui, muttei pystynyt täysin itsekään pidättelemään nauruaan.
”Tai sitten Morgan voi pitää heidät itse. Hän voi ottaa jonkin sellaiset kuin se ritari Goldwell. Äkäisen käppyrän! He sopisivat hyvin yhteen!” tyttö jatkoi mielissään äitinsä kuoren murtumisesta.
”Eivät kaikki vanhat miehet ole kammottavia. Miettikää nyt Merliniäkin. Hänhän on oikein miellyttävä, vaikka jokseenkin omalaatuinen. Ehkä Morgan naikin jonkun hänen kaltaisensa voimakkaan velhon ja muuttaa sinut rupikonnaksi.”
”Mutta eihän se olisi sopivaa! Eihän velhoilla ole edes aatelisarvoa! Ei Morgan voi naida ketään sellaista!” Morgause kauhisteli äitinsä sanoille. Morgan oli juuri ollut kertomassa kohtaamisestaan velhon kanssa, mutta nuorempi sisar oli tyypilliseen tapaan vienyt hänen suunvuoronsa.
”Itse asiassa heitä on ollut jokunen aatelisissakin. Teidän isoisotätinne oli eläessään Avalonin papitar, kuten varmaan muistatte”, Igraine muistutti.

Igraine oli monesti tarinoinut tyttärilleen tästä velhottaresta, joka oli elänyt salaperäisellä Avalonin saarella. Mikäli Morgan ei olisi itse nähnyt valkopukuisten papittarien purjehtivan mereltä, hän ei ehkä uskoisi sen olemassa oloon ollenkaan. He olivat saapuneet heidän linnaansa eräänä myrskyisenä iltana pyytämään suojaa. Äiti ei ollut osoittanut koskaan pienintäkään kiinnostusta minkäänlaista noituutta kohtaan, mutta silti hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta näitä valkopukuisia sisaria kohtaan. Kenties se johtui heidän sukujuuristaan. Morgan itse oli ollut tuolloin niin pieni, ettei muistanut tapahtuneesta muuta kuin noiden naisten kummallisen olemuksen. Tavallaan he olivat kuin ketkä tahansa muutkin, mutta heitä ympäröi jonkinlainen iätön rauha. Morganin oli vaikea uskoa, että edes jättimäinen lohikäärme kykenisi kauhistuttamaan niitä naisia.

”Mutta hänhän ei koskaan mennyt naisimiin, eikö niin äiti?” Elaine muisteli.
”Ei mennyt. Papittarilla ei ole varsinaisesti velvollisuutta pysytellä impinä, mutta monet heistä haluavat pyhittää koko elämänsä vanhalle uskolle. Monet heistä ovat vieraantuneet maallisista iloista.”
”Se ei kuulosta yhtä kamalalta kuin äkäisen käppänän naiminen”, Morgan totesi.
”Mahtanet haluta harkita sanomisiasi uudemman kerran, kultaseni. Papittarien elämä on tylsää. He istuvat päivät pitkät mietiskelemässä ja tekevät muita kuolettavan ikävystyttäviä asioita. Sellaiset asiat eivät sovi teidän kaltaisillenne hurmaaville ja eloisille neidoille. Aatelisneito hakeutuu Avaloniin vain vanhana piikana, häpäistyään itsensä tai saatuaan noituuden lahjan”, Igraine selitti ottaen jälleen uuden kulauksen siideriä. Morganin kävi sääliksi Lilyä, joka huomasi selvästi äidin juomisen menneen liian pitkälle, muttei asemansa vuoksi voinut virkata mitään.
”Noituuden lahja! Sellainenko kuin isoisotädillä oli?” Morgause huudahti.
”Juuri sellainen. Melko harvinainen, etenkin niissä mitoissa kuin hänellä –”, äiti alotti, mutta läimäisi yllättäen käden suulleen. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse ennen kuin hän alkoi kakoa pahoinvoivasti. 

Lily otti salamana kiinni kuningattarensa kädestä ja auttoi tämän ylös. Kukin tytöistä näytti kauhistuneelta, sillä Igraine oli vielä hetki sitten voinut erinomaisesti. Morgania suorastaan kauhistutti. Isän kuoleman jälkeen hän ei voinut olla ajattelematta, että kenties äiti oli myrkytetty. Se ei olisi mikään ihme, sillä heidän äitinsä ei ollut suinkaan ainut nainen, joka oli havitellut kuningattaren kruunua. Lisäksi moni Utherin liittolaisista oli ollut näreissään siitä, että hän valitsi puolisokseen vihollisen naisen. 

”Ei hätää tytöt, äiti taisi vain juoda liikaa”, Igraine totesi muutaman pitkän henkäisyn jälkeen. 

Morgan huokaisi helpotuksesta. Äiti oli varmasti oikeassa. Naisten hän ei ollut ennen nähnyt nauttineen siideriä oksentamiseen asti, mutta miesten monestikin. Useat Utherin sotureista kärsivät juhlien jälkeen kammottavista olotiloista pääsärkyineen ja pahoinvointeineen. Morgan ei ollut koskaan ymmärtänyt sellaisen hohdokkuutta, mutta ehkä siinä oli jotain häneltä kätkettyä arvoa.

”Rouva, te valititte pahaa oloa myös muutama aamu sitten. Uskon, ettei tässä ole kyse siideristä”, Lily huomautti merkitsevästi. Morgan mietti, voisiko Igraine olla sittenkin myrkytetty.
”Mitä sinä vihjaat?” kuningatar ähkäisi.
”Milloin te olette viimeksi vuotaneet?” Lily tiedusteli.

Igraine avasi suunsa ja loksautti sen miltei saman tien kiinni. Äkillinen ymmärrys tuntui valtaavan hänet, mutta Morgan ei ymmärtänyt vieläkään. Naisten puheet olivat hänelle pelkkää käsittämätöntä sanahelinää ja se ärsytti häntä. Hän oli kuullut naimaikäisten naisten vuotavan kerran kuunkierrossa, muttei ollut koskaan ymmärtänyt sen merkitystä. Niinpä hän oli olettanut sen olevan jokin sinänsä merkityksetön vaiva kuten vaikkapa pahoinvointi ylensyönnin jälkeen. Ilmeisesti se kuitenkin sittenkin merkitsi jotain.

”Siitä – siitä on aikaa. Luuletteko, että minä voisin- ?”
”Te itse tiedätte oireet. Luuletteko, että voisitte?” Lily vastasi.
”Hyvä Jumala – sitäkö tämä onkin? Kyllä, oireet sopivat täysin kuvaan. Näin se on alkanut aina aiemminkin”, Igraine totesi. Äimistys hänen kasvoillaan alkoi vähitellen vaihtua epävarmaan hymynpoikaseen. Morgan ei käsittänyt vieläkään, mistä oli kyse. Hän oli silti iloinen, ettei kyseessä ollut selvästikään mikään kuolemanvaiva. 

”Äiti, mikä sinulla on?” Morgause tivasi kärsimättömänä. Hän tuntui olevan tilanteesta vielä enemmän ymmällään kuin Morgan.
”Kullannuput, äiti taitaa odottaa vauvaa”, Igraine totesi nyt jo suorastaan säteillen. 
 
Morganilla kesti hetki käsittää, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Tyttö oli ajatellut, ettei uuden lapsen syntymä voisi enää kummastuttaa häntä Morgausen ja Elainen jälkeen, mutta nyt tilanne oli toinen. Hän oli nähnyt, mitä vauvan odottaminen oli ollut hänen isänsä aikaan, mutta asiat eivät olleet enää ollenkaan samalla tavalla kuin silloin. Isä oli nyt poissa ja tilalla oli Uther, jonka jälkikasvua uusi tulokas saattaisi hyvinkin olla. Morgan ei tiennyt kuinka suhtautua asiaan, jonka olisi pitänyt olla iloinen yllätys. Hän tunsi siinä olevan jotain viallista ja vääristynyttä. Uuden elämän syntyminen vallitseviin olosuhteisiin tuntui hänestä täysin sopimattomalta. Se tuntui maksaneen aivan liian paljon kärsimystä ja kuolemaa.

”Saadaanko me uusi sisko, äiti? Sellainen vauva kuin Elainekin oli!” Morgause huudahti innosta hypähtäen.
”Toivon itse asiassa, että saatte tällä kertaa veljen. Uther tarvitsee perijän”, heidän äitinsä vastasi ja tarkkakorvainen saattoi huomata iloon sekoittuneen hieman huolta.
”Voi kyllä te varmasti saatte, rouva. Noin monta tyttöä jo! Seuraavan on oltava poika, uskokaa pois!” Lily kiirehti rauhottelemaan.
”Kiitos, Lily. Niin minäkin toivon. Siltikin pelkään, että minut kenties on kirottu synnyttämään vain tyttöjä.”
”Tuleeko isä takaisin kuin uusi vauva syntyy?” Elaine kysyi mietteliäänä.

Tyttöjen äidin saattoi nähdä valahtavan vieläkin kalpeammaksi nuorimmaisensa kysymyksen myötä. Hetkeen hän ei kyennyt sanomaan mitään, eikä Morgan oikeastaan ihmetellyt sitä. Hän ei halunnut tietää, millaiset seuraukset sellaisella kysymyksellä voisi olla Utherin edessä lausuttuna. Elaine oli kuitenkin vielä niin nuori, ettei voinut ymmärtää sellaisia asioita. Vasta jokin aika sittenhän hän oli oppinut puhumaan! Ei tytöltä voinut odottaa vielä erityistä tahdikkuutta kielen käyttämisen suhteen.

”Elaine-neiti, isä on kuollut. Hän ei tule takaisin”, Lily kiirehti vastaamaan.
”Mutta kuka uuden vauva isä sitten on?” lapsi kauhisteli silmät suurina.
”Lapsen isä on Uther. Muista se, Elaine. Isästä ei sovi enää puhua”, äiti tiuskaisi ja hiljeni sitten.

Sanat eivät tuntuneet olevan hänelle helppoja lausua. Morgan muisti hyvin, kuinka onnellinen äiti oli ollut isän kanssa. Sitä oli hankala selittää, mutta hänestä miltei tuntui kuin Igrainen hymy olisi ollut leveämpi edesmenneen miehensä kanssa. Nykyään se tuntui lähinnä kalpealta varjolta entiseen verrattuna. Morgan oli nähnyt, millainen Utherista tuli Gorloisista puhuttaessa, mutta hänen oli silti vaikea ymmärtää, miten äiti jaksoi kantaa taakkaansa. Morgan tunsi päivittäin oman surunsa painavan rinnassaan ja sitä tuntui toisinaan olevan mahdotonta kestää. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, huutaa tai edes puhua jonkun kanssa. Se oli kuitenkin kiellettyä. Kaiken piti näyttää normaalilta Utherin silmiin.
Elainen lipsautuksen jälkeen tunnelma ei palautunut enää ennalleen. Aurinkokin painui pian pilveen, joten ulos oli turha jäädä. Morgan muisti, miten innoissaan äiti oli Morgausen ja Elainen syntymien aikaan odottanut pääsevänsä kertomaan uutiset miehelleen. Tällä kertaa tunnelma oli tyystin toisenlainen – tuskainen, varautunut ja jopa hieman pelokas. Äidin olo tarttui muihinkin kuin kuumetauti. Lilykin oli niin hermostunut, että pakatessaan jäljellä jääneitä eväitä koriin kaatoi siiderin ruohikolle. Edes Morgause ei sanonut sanaakaan vaan ainoastaan vilkuili äitiään hämmentyneenä. 

Igraine kertoi uutiset Utherille illasta. Sitä ennen hän oli vain maannut kuninkaallisella pedillä ja pyrkinyt saamaan ajatuksiaan kokoon. Morgan ei ollut aivan varma siitä, mistä se johtui, sillä äiti tuntui olevan kuitenkin iloinen lapsesta. Ehkä se liittyi jollain tapaa siihen, mitä hän oli sanonut lapsen sukupuolesta. Morganinkaan ei ilmeisesti auttanut muu kuin toivoa, että äiti synnyttäisi hänelle veljen. 

Utheria lapsen sukupuoli ei tuntunut vaivaavan – hän tuntui olevan täysin varma, että se olisi poika. Igraine näytti levottomalta asiasta mesoavan miehensä vierellä, mutta Morgan ei tiennyt huomasiko sitä kukaan muu kuin hän. Pienet prinsessat sen sijaan kykenivät tuntemaan lähinnä hämmennystä. He eivät olleet vielä edes täysin tottuneita siihen, että heidän isänsä oli kuollut ja tämän tilalla nyt Uther. Nyt heidän pitäisi vielä sietää Utherin poikaakin. Elaine oli vielä niin pieni, ettei hän oikein kyennyt käsittämään koko asiaa, mutta Morgause ja Morgan kykenivät kyllä ymmärtämään, mistä oli kyse. Nuoremmassa tämä näkyi lähinnä lievänä levottomuutena, mutta Morgan suorastaan pelkäsi. Uther ei välittänyt heistä nytkään, mutta asiat voisivat mennä entistä huonompaan suuntaan lapsen synnyttyä. Palvelustyttöjä oli linnassa heitä kaikkia hoitamaan mielin määrin, mutta Utherin mielenliikkeistä ei voinut koskaan tietää. Hän oli kuumahermoinen ja äkkipikainen mies, joka ei aina vaivautunut ajattelemaan ennen toimimista. Morgan pelkäsi, että mies lähettäisi heidät pois. Eihän ollut ollenkaan ennenkuulumaton käytäntö, että isättömät lapset kasvoivat sukulaisten luona tai luostarissa.

Siksi Morgania inhotti katsoa muiden juhlintaa. Tokihan Uther oli heti raskaudesta kuultuaan kutsunut koko hovinsa viettämään iltaa viinin ja ensiluokkaisen aterian pariin. Suurin osa paikalla olijoista oli jo melkoisessa humalassa, sillä Uther oli halunnut kohottaa pikarin useampaankin otteeseen tulevan pojan tähden. Morganista kaikki olivat epämiellyttävän iloisia. Miehet nauroivat, lihoivat ja humaltuivat, naiset keskustelivat vilkkaasti tuoreimmista juoruista ja jopa palvelijat vaikuttivat poikkeuksellisen hyväntuulisilta. Uther oli niin humalassa, että oli itse asiassa pyytänyt muutamaa palvelustyttöä juomaan pikarilliset muun väen kanssa. Muutama hänen ritariensa vaimoista katsoi kuningasta peitellyn halveksivasti, mutta miehet vain nauroivat. Huomasipa Morgan myös miten yksi Utherin karkeista suosikeista tarttui pitkäkutrista vaaleaverikköä takapuolesta. Miehen vaimo ei onneksi huomannut tapahtunutta, mutta pisti kyllä merkille tytön heleän kikatuksen. Morgan mietti, tekikö kuningaskin vastaavia törkeyksiä vaimonsa selän takana.

”Igraine kultaseni, minä tiesin, että sinä antaisit minulle pojan. Mutta että näin pian! Tässä sen huomaa, etten minä valinnut kuningatartani väärin!” Uther huudahti sammaltaen ja veti kuningattarensa syleilyynsä.
”Teidän ylhäisyytenne, ajoitus on tosiaan melko varhainen. Mistä tiedätte, ettei poika – tai tyttö – ole Cornwallin edesmenneen herttuan?” pohdiskeli kuningas Lot, joka ei tuntunut pitävän Igrainesta. Hyvin luultavasti sen vuoksi, ettei nainen ollut hänelle mitään sukua, eikä siten tuonut häntä yhtään lähemmäksi enemmän tai vähemmän salaa havittelemaansa kruunua.

”Mikäli sinun on välttämättä saatava se tietää, Lot, Merlin sen minulle kertoi. Lapsesta tulee poika ja se on minun, ei sen luopion Gorloisin”, Uther murahti. Hänkin tuntui lähinnä sietävän Lotia, koska tarvitsi tämän tukea sodassa sakseja vastaan.
”Mutta kuinka – krhm, anteeksi. Niinpä tietenkin. Olinpa typerä kun epäilin sitä.” 

Lot saattoi olla itsepäinen mies, mutta tyhmä hän ei ollut. Uther oli alkanut katsella häntä sen verran uhmakkaasti, että mies katsoi parhaaksi olla sittenkin hiljaa. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Merlin oli laajalla tunnettu ja kunnioitettu. Tiedettiin, että se minkä Merlin sanoi todeksi, sitä useimmiten myös oli. Mitenkään erityisen pelottava vanhus ei silti ollut. Silläkin hetkellä velho istui Arthurin vierellä ystävällisesti hymyillen. Morganille tuli mieleen aiempi keskustelu miehen kanssa ja hän tiesi, että hymy saattoi olla vain naamio. Moni oli langennut tuohon ystävällisyyteen, mutta Morgan ei aikoisi tehdä niin. Hänen pitäisi myös muistaa varoittaa perhettä miehen makeista sanoista. Aiemmin huviretkellä hän oli tyystin unohtanut.

Lotin ja Utherin nopean sananvaihdon jälkeen kukaan ei enää uskaltanut kyseenalaistaa Igrainen pojan asemaa. Merlinin auktoriteetin vuoksi harva edes tuli epäilleeksi sitä. Morgan miltei toivoi, että lapsi olisikin ollut Gorloisin, vaikka ymmärsi mihin se voisi johtaa. Prinsessasta oli jo vastenmielistä katsella isänsä murhaajan kasvoja päivittäin, mutta vielä enemmän häntä inhottaisi nähdä äitinsä ja mokoman kammotuksen rakkauden hedelmä. Miten hän koskaan voisi rakastaa sellaista veljeä tai edes sietää häntä silmissään?

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Albionin ruska, prologi


Olen jo useamman vuoden harkinnut kirjoittavani jotain proosamuotoista kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden legendoihin liittyen. Tänään tulin katsoneeksi First Knight - elokuvan ja innostuin ideasta jälleen lisää. Ajattelin ensiksi kirjoittaa jonkun aivan lyhyen kertomuksen Morgan Le Faysta, mutta suunnitelmani vain paisui ja paisui - lopulta siitä tuli jatkokertomus. Albionin ruska tulee siis kertomaan legendan alusta loppuun Morgan Le Fayn ja Morgausen näkökulmasta. Myös heidän vähemmän tunnettu sisarensa Elaine saa osansa kerronnasta. Pyrin luomaan tarinaan oman näkökulmani, painottaen etenkin uskontojen välisiä suhteita, luoden omia motiiveja hahmojen teoille ja toki muokaten jonkin verran juontakin. Tervetuloa lukemaan, toivon että tämä teksti miellyttää mahdollisimman monia!

***
Prologi


Morgan katseli nummien takana hiljalleen tummuvaa taivasta. Ilta tuntui synkkenevän samaa tahtia hänen mielensä kanssa. Tyttö ei kyennyt ymmärtämään, kuinka muut saattoivat olla niin rauhallisia siinä kauhistuttavassa tilanteessa. Utherin piiritys lännessä oli jatkunut jo kauan, eikä Morganin isästä, Cornwallin herttua Gorloisista, ollut kuulunut aikoihin mitään. Hänen äitinsä Igrainen silmissä viipyili toisinaan poissaoleva katse, mutta muuten olisi voinut luulla kaiken olevan kuin ennenkin. Morgause ja Elainekin leikkivät nukeillaan aivan tavalliseen tapaan. Parhaillaan he tuntuivat riitelevän siitä, kumpi saisi tällä kertaa leikkiä kauniimmalla prinsessalla.

Morgan itse ei kyennyt leikkimään. Oikeastaan hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa kauaksi horisonttiin. Istuminen siinä ikkunan äärellä oli pitkäveteistä ja hyödytöntä, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Tytön äiti oli useaan otteeseen yrittänyt houkutella jälkikasvuaan milloin milläkin lahjuksella, mutta Morgan ei innostunut karamelliomenoista, kukkaseppeleistä tai lempitarinoistaan. Ei tänään. Hän vaistosi jonkin olevan pielessä. Sen Morgan oli lyhyen elämänsä oppinut että hänen vaistonsa olivat harvinaisen teräviä. Niitä kannatti kuunnella, sillä monesti aavistukset olivat osoittautuneet hämmästyttävän lähelle totuutta. Kuten silloin, kun lihava viljelijän poika Kirk oli kävellyt suoraan käärmekuoppaan. Hän oli varoittanut raukkaa siitä, ettei metsäleikeistä seuraisi sinä päivänä mitään hyvää, mutta poika ei kuunnellut. Illan hämärtäessä pojan äiti oli kantanut sydäntä särkevästi huutaen lapsensa elottoman ruumiin pois metsästä.

”Morgan-neiti, vieläkö te istutte siellä? Ettekö mieluummin lähtisi vaikka poimimaan kukkasia tiluksille?” Lily-niminen luiseva palvelustyttö maanitteli vuorostaan. Morgan ei edes jaksanut laskea, kuinka moni häntä oli tänään yrittänyt houkutella pois ikkunalta.

”’Kukatkin itkevät tänään, Lily, etkö näe?”

Lily ei näyttävän osaavan virkata moiseen mitään. Oli hyvin mahdollista, ettei hän täysin edes ymmärtänyt, mitä tyttö sanoillaan tarkoitti. Rahvas ei ollut erityisen kaunopuheista, eivätkä he useinkaan ymmärtäneet sanojen vertauskuvallista merkitystä. Harvoin he kuitenkaan uskalsivat myöntää ymmärryksensä puutetta. Sen sijaan he nyökkäsivät hyväksyvästi ja vaihtoivat mutkattomasti puheenaihetta, kuten kävi tälläkin kertaa.

”Entä voisinko letittää tukkanne? Jos jaksatte pitää palmikoita yön yli, niin huomenna teillä on kauniit kiharat.”

Morgan kohautti olkiaan. Ei hänelle siitä haittaakaan olisi. Lily olisi tyytyväinen ja hän saisi jatkaa odottamistaan kaikessa rauhassa. Kenties äitikään ei vilkuilisi häntä enää niin rauhattomasti. Tuntui sitä paitsi rauhoittavalta, kun palvelustyttö veti kampaa hänen pitkien korpinmustien hiuksensa lävitse. Muutamat palvelijat tekivät sen väkivaltaisesti repien, mutta Lily teki työnsä huolellisesti ja hätäilemättä. Lisäksi Morgan piti siitä, miltä hänen hiuksensa näyttivät harjauksen jälkeen. Ne olivat kuin hänen selkäänsä pitkin kulkeva, tumma ja aaltoileva joki.

”Teistä tulee vielä jonain päivänä kaunis morsian, Morgan-neiti. Ritarit ja kenties prinssitkin ympäri Albionin tulevat pyytämään kättänne”, palvelustyttö totesi hymyillen.
”Entä minä Lily, tuleeko minustakin kaunis neito?” huudahti heidän viereensä yllättäen tupsahtanut Morgause. Morganista oli uskomatonta, miten nopeasti hän osasikaan rientää paikalle silloin kun oli mahdollisuus saada imartelua osakseen.
”Tietenkin tulee. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka teistä jonain päivänä tulisi kuningatar!” Lily kiirehti kehumaan.

Morgania toisinaan inhotti hänen sisarensa persous makeille sanoille, mutta hän ei voinut väittää Lilyn sanomaa valheeksi. Morgause oli heistä se todellinen kaunotar ja sen hän tiesi todellisuudessa itsekin. Aina, kun linnaan saapui korkea-arvoisia vieraita, tervehti Morgause heitä kauneimmalla hymyllään. Myöhemmin hän usein viihdytti heitä tanssimalla ympäri huonetta punavaalea tukka hulmuten. Toisiksi vanhin tyttö muistutti tytöistä eniten heidän äitiään Igrainea. Mahtavien kutriensa lisäksi hän oli perinyt tältä myös vaaleanruskeat, miltei kultaisen sävyiset silmät ja muutamia kesakoita kaunistamaan poskia. Heidän äitinsä oli suorastaan kuulu kauneudestaan ja vaikka vanhemmat eivät sodasta mielellään heille tytöille puhuneetkaan, niin Morgan oli ymmärtänyt Uther Pendragonin havittelevan omakseen erityisesti Igrainea. Morgauseakin kutsuttiin jo nyt keijuprinsessaksi hänen sirojen kasvonpiirteiden ja keijumaisten silmiensä vuoksi. Moni povasi, että hänestä saattaisi tulla vielä kauniimpi kuin äitinsä parhaina päivinään.

Morgan ja Elaine eivät yltäneet sisarensa tasolle, mutta heitäkin saattoi kutsua sieviksi. Kumpikin tytöistä oli perinyt äitinsä siron luuston, eikä kummankaan kasvoja oltu kirottu häiritsevillä piirteillä. Toisiltaan he eivät siltikään suuremmin näyttäneet, vaikka kumpikin oli perinyt Gorloisin pikimustat silmät. Morgan oli saanut tältä myös mustan tukkansa, mutta Elainen kuontalo oli samaa sävyä kuin Igrainella ja Morgausella.

Lopun iltaa Morgan istui ikkunansa ääressä ja kuunteli puolella korvalla Morgausen haaveita tulevaisuudestaan sekä äitinsä ja tätinsä naureskelua niille. Heidän perheensä asema toki takaisi heille kaikille hyvän tulevaisuuden, mutta Morgausen kuvailemat kultaiset palatsit taivaisiin asti ulottuvine torneineen olivat jo hieman liikaa. Puhumattakaan koko Albionia hallitsevasta suurkuninkaasta, josta tulisi hänen aviomiehensä.

He valvoivat melko myöhään, sillä jostain syystä heidän äitinsä tuntui sinä iltana kuuntelevan mielellään tyttärensä suuruudenhulluja unelmia. Siinä vaiheessa, kun hänen tarinansa alkoivat toistaa samaa kaavaa, käski äiti heidät nukkumaan. Morgania väsytti kyllä, mutta jostain syystä hän ei halunnut nukkua. Sen sijaan tyttö tunsi suurta halua olla niin valppaana kuin suinkin. Hän yritti jopa pitää hetken silmiään väkisin auki sen jälkeen, kun Lily oli peitellyt heidät sänkyihinsä, muttei loppujen lopuksi kuitenkaan pystynyt siihen. Luomet painuivat kiinni vain hetki sen jälkeen, kun palvelustyttö oli poistunut huoneesta.

Häntä ei kuitenkaan odottanut rauhallinen yöuni, vaan omituinen painottomuus ja utuinen tila. Hän oli pudonnut kuin johonkin toiseen maailmaan, josta ei oikein ottanut selkoa. Joka puolella oli liekkejä, savua ja hajonneita rakennelmia. Alkujärkytyksen jälkeen hän ymmärsi myös, että hänen ympärillään huudettiin. Osa huudoista oli raivoisia, osa tuskaisia ja ne kuuluivat milloin kaukaa ja milloin lähempää. Silmien tottuessa savuun hän alkoi pikkuhiljaa myös nähdä hahmoja ympärillään. Kaksi miekkailemassa toistensa kanssa, yhden kädettömän makaavan maassa henkitoreissaan, lisää jossain kauempana juoksemassa ympäriinsä. Morgan ei ollut koskaan aiemmin nähnyt sellaista paikkaa, mutta se vastasi pitkälti niitä kuvauksia, joita ne kummalliset uuden uskon miehet antoivat kuolleiden maasta.

Morgan olisi halunnut liikkua, muttei pystynyt. Tyttö oli liian järkyttynyt näkemistään kauhuista. Hänen onnekseen kukaan taistelevista miehistä ei kuitenkaan huomannut häntä, vaan kaikki juoksivat hänen ohitseen joko metsikköön tai vastustajien kimppuun. Seisottuaan siinä vielä hetken, hän ymmärsi, että osalla miehistä oli hänen isänsä vaakuna kirjailtuna tunikaansa. Mutaisessa maassa lojui myös lippuja, joita sotilaat olivat kantaneet kulkiessaan taisteluun. Kaiken järjen mukaan tyttö oli päätynyt keskelle Utherin ja Morganin isänsä välistä taistelua. Tyttö ei vaan millään kyennyt ymmärtämään, miten sellainen olisi mahdollista. Äskettäinhän hän oli vielä maannut sängyssään. Ellei hän sitten nähnyt unta. Sitä ei kuitenkaan voinut laskea vaihtoehdoksi, sillä hän oli epäilemättä täysin hereillä. Voisi miltei väittää, että hänen aistina olivat jopa terävämmät kuin mitä ne olivat aiemmin päivällä olleet. Mikäli ympäristö ei olisi niin hirvittävän kammottava kuin mitä se oli, hän olisi jopa saattanut tuntea olonsa paremmaksi kuin aikoihin.

Tytön ajatukset keskeytti taistelijakaksikko, joka rymähti maahan aivan hänen vierelleen. Morgan pomppasi nopeasti pois heidän tieltään ja samalla huomasi kauhukseen, että toinen taistelijoista oli hänen isänsä. Normaalisti niin ylväs mies näytti nyt nuutuneelta ja ontui toista nilkkaansa. Hänen kasvoilleen oli kuivunut verta ja puuskutuksesta päätellen voimat alkoivat olla lopussa. Myös vastustaja oli saanut ruhjeita vasempaan käsivarteensa, mutta tuntui saaneen niistä vain lisää raivon kyllästämää voimaa hyökkäykseensä. Mies oli muutenkin kauhistuttava näky taistelukirves käsissään, tumma haarniska päällään ja eläimellinen irve kasvoillaan. Hänkin olisi voinut olla kotoisin suoraan niistä kammottavista maalauksista, joita uuden uskon harjoittajat maalailivat pyhättöjensä ikkunoihin. Morgan ei ollut koskaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta, sillä halusi silläkin hetkellä vain juosta pois näkemänsä hirviön ulottuvilta.

Hänen isänsä ei tuntunut säikkyvän vihollistaan, mutta yritti siltikin paeta tämän käsistä. Cornwallin herttua ei itsekään ollut erityisen pieni mies, mutta jättimäistä vastustajaansa nopealiikkeisempi ja ketterämpi. Se etu oli tosin nyt mennyt, kun hän oli loukannut itsensä. Toisen hallitseman voiman vuoksi ei ollut mikään tyhmä veto yrittää karkuun. Etenkään, kun omalta puolelta ei näyttänyt olevan enää kovinkaan paljoa taistelijoita pystyssä.

Gorlois sai täpärästi väistettyä kirveeniskun ja se upposikin miehen karvojen sijasta mutaiseen maahan. Järkäleen hölmistyessä Morganin isä olisi saanut tilaisuuden juosta pakoon, mutta päättikin tytön kauhistukseksi jäädä taistelemaan. Herttua ei ollut koskaan ollut luovuttajatyyppiä, joten näki varmasti tällaisessakin tilanteessa uuden sauman voittoon.

Se kuitenkin koitui hänen kohtalokseen. Uskaltautuessaan lähemmäs ja yrittäessään iskeä miekalla vastustajaansa kasvoihin, Gorloisin huono nilkka ei kestänytkään. Hänen huomionsa herpaantui horjahduksen myötä juuri siksi kohtalokkaaksi hetkeksi, kun jättiläinen sai kirveensä irrotettua maasta. Morgan ei ehtinyt edes sulkea silmiään ennen kuin vihollinen oli jo ehtinyt kerätä kaikki voimansa ja iskenyt Cornwallin herttualta pään poikki. Se suorastaan kimposi irti kaulasta ja lensi pienen matkan päähän muusta ruumiista. Siinä, missä oli hetki sitten ollut Morganin isän pää, oli nyt vain verinen tynkä.

Morganin päässä alkoi pyöriä. Hänen suunsa avautui huutoon ja jalat tuntuivat pettävän alta. Tyttö yritti juosta isänsä luokse, mutta ei kyennyt liikkumaan paikaltaan. Paitsi että hänen jalkansa olivat liikuntakyvyttömät, tuntui myös päässä alkavan sumeta. Hän ei tosin järkytykseltään ymmärtänyt edes ihmetellä asiaa ja pian painuikin pimeään tiedottomuuteen.

Herätessään hänen ensimmäiset tuntemuksensa oli pistely poskissa. Tuntui kuin joku olisi läiminyt häntä niille. Yllätyksekseen hän huomasi myös edelleen huutavansa. Ei kuitenkaan taistelukentän tulenkatkussa vaan omassa sängyssään, sisariensa, palvelustyttöjen ja äitinsä ympäröimänä. Morgan ei kyennyt ymmärtämään mitään ympärillä tapahtuvaa selkeästi, sillä käsitti vain sen, että hänen isänsä oli hetkeä sitten kuollut. Hän oli omin silmin nähnyt, kun pää oli irrotettu jykevistä hartioista kuin alhaiselta mestattavalta. Tyttö huomasi yhä kirkuvansa, mutta hänen olonsa oli niin yksinkertaisen jäinen, ettei hän voinut lopettaa. Kyyneleet tuntuivat olevan tuloillaan, mutta jostain syystä ne eivät päässeet vuotamaan vapaasti. Oli kuin jokin olisi lukinnut ne hänen sisäänsä.

”Morgan, mikä on? Kuuletko sinä minua?” Igraine huusi pelko kuultaen silmistään.
”Isä on kuollut!” tyttö sai parahdettua hatarasti.
”Mitä sinä höpiset? Taisit nähdä vain unta. Ymmärrän huolesi, mutta voi hyvinkin olla, että isäsi on parhaillaan voittamassa taistelua. Unet eivät kerro totuutta.”

Tuolloin Morgan ei enää huutanut. Oikeastaan hän ei saanut pukahdetuksi juuri mitään. Tyttö kykeni ainoastaan tuijottamaan ulos ikkunasta, jossa oli täsmälleen samanlainen pimeä ja kolea ilma kuin äskeisellä taistelukentällä. Äiti saattoi väittää mitä tahansa, mutta Morgan tiesi isänsä kuolleen. Hän kykeni yhtä haistamaan savun ja kuoleman sekä näkemään liekit, jotka kuvastuivat kuolleiden miehien tyhjistä silmistä. Hänen isänsä irti leikatun pään silmistä. Tytön vatsassa velloi, kun hän mietti sitä kaikkea. Hän ei olisi halunnut ajatella sitä, nähdä edelleen sielunsa silmillä, mutta ei kyennyt sulkemaan poiskaan.

Hän huomasi muiden ilmeistä, etteivät nämä uskoneet häntä. He ajattelivat tämän kaiken johtuneen hänen aikaisemmista peloistaan, mutteivat ymmärtäneet senkin pelon olleen todellisuudessa aavistus. Se aavistus oli nyt toteutunut. Karmaisevasta totuudesta tuntui olevan pieni epäilys ainoastaan muutamalla rauhattoman näköisellä palvelustytöllä. Äiti tai kukaan siskoistani tuskin muisti viljelijän pojan tapausta, mutta rahvas pisti kyllä merkille keskuudessaan tapahtuneet onnettomuudet. Etenkin jos niihin tuntui liittyvän jotain vähänkin hämärää.

”Sinun pitäisi saada nyt jotain rauhoittavaa rohtoa.  Hakekaa joku parantaja tänne saman tien! Voi kun Gorlois tulisi nopeasti kotiin, kaikki tuntuu hajoavan palasiksi!” Igraine voihkaisi näpertäen hermostuneena kiharoitaan.

Kaksi erityisen hermostuneen näköistä palvelustyttöä poistui huoneesta. Morgan tiesi, että heti päästyään kuuloetäisyydelle he alkaisivat puida tapahtumia. Hän ei syyttänyt heitä siitä, sillä sellaista rahvas oli. Lisäksi tuntui ehkä lohduttavaltakin, että edes joku näki hänen öisen vierailunsa taitelukentälle jonakin muuna kuin pikkulapsen unena.

Hetken kuluttua siitä, kun palvelustytöt olivat menneet menojaan, saapui huoneeseen yksi portinvartijoista. Kaikki huoneessa olijat kiinnittivät heti huomionsa häneen, sillä vartijat eivät poistuneet paikaltaan heppoisista syistä. Morganille tuli ensimmäiseksi mieleen, että tieto hänen isänsä kuolemasta olisi saapunut, mutta tapahtuneesta oli liian vähän aikaa. Nopeinkaan ratsu ei laukkaisi paikalle niin äkkiä, ellei Morganin näky sitten ollut jäljessä todellisista tapahtumista. Se tuntui tytöstä kuitenkin uskomattomalta, sillä hän oli nimenomaan tuntenut olevansa läsnä tapahtumahetkellä, tietoisuus kirkkaampana kuin koskaan.

”Rouva, neidit – herttua on saapunut kotiin”, viestinviejä ilmoitti polvistuttuaan kumarrukseen.

Morganilla kesti hetki ymmärtää miehen sanoja. Isä? Saapunut kotiin? hän ajatteli. Kuinka se on mahdollista? Hänhän on kuollut! Morgan ei suostunut uskomaan, että hänen näkynsä olisi ollut vain unta. Hän halusi nähdä isänsä ilmielävänä edessään ennen kuin myöntäisi mitään sellaista. Vartijan sanojen olisi pitänyt helpottaa lapsen oloa, mutta päinvastoin hänestä alkoi tuntua, että jotain oli erittäin pahasti pielessä. Jotain käsittämätöntä oli meneillään, mistä kellään muulla ei hänen lisäkseen ollut hajua ja hänenkin nenässään vain pieni, ärsyttävä katku.

”Siinäpä kuulit, Morgan! Kaikki on hyvin! Isä on saapunut kotiin. Onhan taistelu voitettu?” Igraine huudahti hieman liioitellunkin huojentuneena.
”Herra ei sanonut siitä mitään. Käski vain kutsua teidät luokseen viipymättä”, vartija totesi selvästi hämmentyneenä itsekin.
”Onpa erikoista. Hän saa tulla kyllä aivan ensimmäiseksi käymään tyttöjen luona, että Morgankin hieman rauhoittuu. Sano hänelle –”

”Mitäpä miestä juoksuttamaan, minä olen jo täällä! Näettekö tytöt, ei ole syytä huoleen! Isä on palannut kotiin”, huudahti möreä miesääni oviaukosta.

Ovesta astui sisään mies, jolla oli kaljuuntunut vaalea kuontalo, vahva leuka ja vaaleanharmaat silmät. Hän ei ollut erityisen pitkä, muttei varsinaisesti lyhytkään. Päällään miehellä oli hänelle hieman turhan suuret, mustan ja sinisen sävyissä koreilevat vaatteet. Morganin isän vaatteet. Mutta mies ei ollut hänen isänsä. Se oli Uther Pendragon. Mikäli Morgania ei olisi pelottanut niin paljon, niin tilanne olisi voinut olla miltei koominen. Hänen äimistyksekseen kukaan muu ei kuitenkaan huomannut miehessä mitään outoa.

Morgause riensi heti ensimmäisenä isäkseen luulemansa henkilön syliin ja Elaine perässä. Igrainen silmät täyttyivät kyynelistä ja hänkin riensi pian miehen luokse. Morgan puolestaan istui kuin jähmettyneenä paikallaan. Hänellä ei ollut pienintäkään ymmärrystä siitä, mitä oli meneillään. Sen verran hän kuitenkin nuoresta iästään huolimatta ymmärsi, että parasta oli vain leikkiä mukana. Kukaan ei uskoisi tyttöä nyt, jos hän väittäisi miehen olevan se, joka tämä epäilemättä oli. Siitä huolimatta hän ei pystynyt nousemaan sängyltään liikkuakseen perheensä luokse. Hän saattoi ainoastaan rukoilla, ettei Uther kiinnittäisi mitään huomiota häneen.

Tytön toive toteutui, sillä pikaisen selkääntaputuksen jälkeen Uther työnsi hänen sisarensakin pois. Morgania mies ei edes huomannut. Se vahvisti entisestään tytön käsitystä siitä, ettei hän ollut se, joksi itseään väitti. Tytöt olivat nimittäin olleet Gorloisin silmäterä, eikä hän varmasti suhtautuisi heihin noin kylmästi näin vaarallisten ja ikävän täyttämien aikojen jälkeen.

Myös Igrainea tämä mies koski vieraalla tavalla. Morgan muisti hyvin ne monet kerrat, kun hänen isänsä oli saapunut pitkiltä matkoiltaan. Hän oli kaapannut äidin syliinsä, katsonut tätä silmät tulvien rakkautta ja suudellut pikaisesti huulille. Uther Pendragonin silmissäkin paloi tuli, mutta se ei ollut samalla tavalla lämmittävää kuin Gorloisin tapauksessa. Se oli suorastaan polttavaa ja jollain Morganille vieraalla tavalla villiä, samanlaista kuin hänen taistelutantereellaan näkemänsä liekit. Niiden läheisyyteen oli turha luulla menevänsä lämmittelemään, sillä ne söivät kaiken tieltään.

Jopa Igraine tuntui huomaavan miehensä muuttuneen käytöksen tämän tarratessa häntä kovakouraisesti lanteilta ja suudellen tavalla, joka tuntui Morganista jotenkin likaiselta. Hän seurasi inhoten Utherin kättä, joka pikkuhiljaa eksyi Igrainen rinnuksille ja lopulta kaula-aukosta sisään. Tyttö ei ymmärtänyt mitä oli meneillään, mutta hän ei siltikään olisi halunnut katsoa sitä. Morgan oli kuitenkin edelleen jäätynyt paikalleen, eikä siis voinut kuin tuijottaa peläten tätä kummallista, eläimellistä tanssia.

”Mu- mutta Gorlois! Eikö sinun pitäisi kertoa hieman enemmän siitä, mitä taistelussa tapahtui? Tai viettää edes hieman aikaa tyttäriesi kanssa, sillä etenkin Morgan on ollut kovin huolissaan!” Iqraine kummasteli yrittäen hienovaraisesti irrottautua miehestä. Uther kuitenkin tiukensi otettaan sen merkiksi, ettei vaimolla ollut lupaa lähteä. Mies silmäili nälkäisellä katsellaan Igrainen vartaloa ja Morgan epäili, ettei hän edes kuullut naisen sanoja.

”Ehtiihän sitä huomennakin. Sitä paitsi tytöt ovat nähneet, että olen nyt kunnossa”, mies murahti vastaukseksi ja veti kaunottaren uudestaan johonkin suudelmaa etäisesti muistuttavaan pelehtimiseen.
Hiljalleen he vetäytyivät huoneesta, mutta Morganin olo ei juuri helpottunut. Kuvat äskeisestä aktista eivät haihtuneet hänen mielestään. Tytön teki mieli itkeä, mutta hän ei uskaltanut, sillä Uther ja hänen äitinsä olivat menneet viereiseen huoneeseen. Hän saattoi vain rukoilla, ettei mies tekisi hänen äidilleen mitään pahaa. Myöhemmin Morgan vielä kuuli Utherin puuskuttavan ja ainakin luuli erottavansa seasta äitinsä voihkaisun. Tytön päässä risteilivät kauhistuttavat kuvat hirvittävästä kuninkaasta syömässä hänen äitiään suihinsa.

Morgan ei kyennyt pidättämään enää kyyneliään, vaan purskahti äänettömään itkuun. Viereisessä sängyssä nukkuva Morgause kuuli tämän ja katsoi sisartaan kysyvästi. Morgan mietti, näkiköhän tämä tilanteessa mitään poikkeuksellista tai huolestuttavaa. Ehkäpä tämä oli sisarelle ilon päivä, jolloin hänen isänsä oli jälleen tullut kotiin ja kaikki oli hyvin. Pieni osa Morganista itsestäänkin toivoi, että hänkin eläisi samassa, onnellisessa harhassa.

”Ymmärtähän sinä, ettei tuo mies ei ole meidän isämme?” Morgan sopersi.
”Tuo on ihan typerää! Ensin sinä istut päivät pitkät ikkunan edessä ikävöiden ja nyt kun isä on täällä, niin et suostu edes uskomaan sitä. En ymmärrä mikä sinua vaivaa!” Morgause sihahti hieman hermostuneen oloisena.

Hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä sen merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Sisaren sanoista huolimatta Morgan huomasi, että tämäkin oli aistinut tilanteessa jotain kummallista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa sisarelleen vielä jotain, muttei tiennyt mitä. Niinpä hänkään ei voinut muuta kuin hautautua peittonsa alle ja sulkea silmänsä. Kesti pitkän aikaa ennen kuin Morgan lipui unten maailmaan, mutta viipyi siellä lopulta normaalia huomattavasti kauemmin.
Tyttö heräsi vasta keskipäivän auringon porottaessa kirkkaana taivaalla. Ikkunoista tulvivat säteet eivät kuitenkaan olleet syy hänen heräämiselleen, vaan pihalta kantautuvat, lohduttomat nyyhkytykset. Hetkeen Morgan ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta noustuaan sängystä muisti jälleen eilisen päivän hirveät tapahtumat. Hän tiesi, mitä ulkona odottaisi ja joutui suorastaan pakottamaan itsensä ikkunan eteen.

Ensi alkuun olisi voinut luulla kaiken olevan mainiosti. Kirkkaassa auringonpaisteessa nummet hohtivat vihreinä ja jossain saattoi kuulla puron solinaa. Se oli juuri sellainen päivä, jollaisina maanviljelijät lähtivät hymyissä suin pelloille ja lapset jahtasivat perhosia ja rakentelivat eläimiä kivistä, kävyistä ja muista luonnon antimista. Mutta eivät tänään. Tänään ihmiset olivat kerääntyneet linnan juurelle, jossa paljastui päivän surullinen ainutlaatuisuus. Normaalisti hyvin siisti ja hillitty Igraine itki hiekkaisessa maassa hiuksiaan repien. Palvelijoiden kasvoilla saattoi nähdä hämmästyksen ja kauhistuksen kirjon. Morgausea ja Elainea Morgan ei pihalla nähnyt, mille ei tarvinnut etsiä selitystä kauaa.

Miltei lahonneiden vaunujen päällä retkotti hänen isänsä eloton ruumis – tai se mitä siitä oli jäljellä. Sitä oli selvästi yritetty saada parempaan kuntoon pesemällä ja vaihtamalla puhtaat vaatteet, mutta häpäisyn merkit näkyivät yhä. Utherin miehet olivat ottaneet ruumiista kaiken ilon irti. Nuo merkit eivät kuitenkaan säikyttäneet Morgania niin pahasti kuin se seikka, että ruumiin vierellä lepäsi hänen isänsä irtonainen pää. Yöllisten kauhujen osoittautuessa tosiksi jokin Morganin sisällä muuttui ikuisiksi ajoiksi. Kenties juuri tuo seikka mahdollisti kaikkien niiden ihmeellisten, kauheiden ja tarunhohtoisten tapahtumien synnyn, joka sinetöi tulevaisuudessa kokonaisten sukupolvien kohtalon.
 

 ***

Albion Autumn, where did the heart go?
Here where the land ends
We cry to the ocean
Words swallowed by the wind
Voices are fading
Words disappear

Albion Autumn, where did the will go?
Below the crushing sea
Deep is the water
Kneeling by the edge
Lips kissed faintly
Will I see again?

Albion Autumn, take me there